Kisaajana meripelastustaitokilpailuissa

Olen ollut mukana meripelastustaitokisoissa kolme kertaa (Jämsässä 2012, Turussa 2013 ja Tampereella 2014) ja sijoitus on vaihdellut viime vuoden 6. sijasta Turun 14. sijaan. Espoolla on tapana lähettää vähintään kaksi joukkuetta kisoihin, välillä jopa kolme. Joukkueet ovat olleet sekajoukkueita tai sitten poika(mies?)- tai tyttö(nais?)joukkueita. Itse olen skabannut aina sekajoukkueessa ja joukkueen kokoonpano on vaihdellut joka vuosi. Jämsään meitä lähti ensikertalaisporukka ja joukkuekokoonpano pysyi samana kuin mitä oltiin edeltävän vuoden pikkujouluissa sovittu. Turkuun ja Tampereelle sen sijaan piti viime tipassa löytää uusi jäsen joukkueeseen kun aina yhdelle alkuperäiselle jäsenelle sattui ja tapahtui juuri ennen kisaa (btw, sama henkilö molempina vuosina… Jos haluaisin sabotoida jonkun toisen kisaa, ehdottaisin tätä kyseistä henkilöä joukkueeseen ;-)).

Turun kisoissa erittäin epäonnistuneen ajankohtaisrastin jälkinaurut
Turun kisoissa erittäin epäonnistuneen ajankohtaisrastin jälkinaurut

Kisaaminen on lähinnä tavattoman hauskaa! Tiedostamme realiteetit emmekä ole ikinä lähteneet ainakaan tosissamme mitalisijoista kamppailemaan, mutta Jämsässä ja Tampereella pokkasimme parhaan suorituksen yhdeltä rastilta (Jämsässä Merimiestaidot ja Tampereella Pintapelastus). Jämsässä toinen espoolaisjoukkue voitti myös yhden rastin (Viestintä). Mutta mitalisijoja tavoittelemattomallekin kisa on oppimiskokemuksena mitä parhain! Suosittelen lähtemään mukaan skabaamaan, oli omat taidot harjoittelijan tai päällikön tasolla. Oman mukavuusalueen ulkopuolella on hyvä käydä ja silloin yleensä oppii eniten. Lisäksi oppii toimimaan ryhmässä jouhevammin, mikä on meripelastajalle ehdoton vaatimus.

Joukkue Westhouse Tampereen yleisörasteilla

Kuka voi lähteä mukaan kisaamaan? Oikeastaan kuka vain, jolla on jonkinlaista ajatusta meripelastuksesta. Kisoissa on ollut vuosien varrella mukana viranomaisia maa- ja meripelastuspuolelta sekä muita vapaaehtoisia toimijoita. Joukkueen ovat muodostaneet ainakin puolustusvoimat, maastopelastajat, poliisit, VPK, merivartiosto, yms. Lisäksi mukana on ollut vapaaehtoisia meripelastajia jopa Virosta. Turun kisoissa koettiin jonkinlainen kolaus kun Maastopelastajien joukkue voitti koko kilpailun. Tosin kaikilla joukkueen jäsenillä oli huhujen mukaan kokemusta myös meripelastuksesta… Ainakin näin haluamme itsellemme kertoa!

Joukkue Emmi saapumassa maaliin Tampereella
Joukkue Emmi saapumassa maaliin Tampereella

Tänä vuonna joukkueelta toivotaan tietenkin erilaisia meripelastustaitoja sekä erityisesti myös veneenkäsittelytaitoja. Emme tietenkään kerro rastien sisältöjä sen koommin, mutta kuten aina, kisoissa ovat mukana seuraavat rastit: navigointi, merimiestaidot, viestintä, ensiapu, vesipelastus sekä ajankohtainen. Kisoihin tulevat joukkueet pystyvät näiden otsikkojen alla harjoittelemaan sopivia taitoja.

Jos katsot omaavasi osaamista ylläolevista kategorioista, etsi itsellesi kaksi joukkuetoveria ja lähde mukaan! Virallinen ilmoittautuminen tapahtuu touko-kesäkuun aikana ja kohkaamme siitä varmasti ainakin Facebookissa ja Twitterissä. Nuorisolle järjestetään myös omat meripelastustaitokilpailut samaan aikaan aikuisten kisojen kanssa.

Espoon junnujoukkue Tampereella. Sijoitus hienosti 4.
Espoon junnujoukkue Tampereella. Sijoitus hienosti 4.

Alusesittelyssä: PV Furuno

Jokaisella meripelastajalla on lempialus. Jotkut myöntävät sen, jotkut eivät. Lempialus saattaa olla se johon sai ensimmäisen tyyppikoulutuksensa. Aluksen miehistössä ei saa toimia ennen kuin on suorittanut tyyppikoulutuksen, joka tarkoittaa aluksen tekniikkaan tutustumisen, hätäpysäytyksen suorittaminen ja alukseen kiipeäminen vedestä ilman apua. Tai lempialus saattaa olla se jonka huoltoon on tuhlannut käyttänyt eniten tunteja. Tai lempialus on sellainen, joka on jo poistunut käytöstä, vaihtanut asemapaikkaa tai jopa kansallisuutta.

Oma lempialukseni oli pitkään PV Westhouse, juurikin siitä syystä, että se oli ensimmäinen mepe-alus, johon sain tyyppikoulutuksen. Mutta tämä blogipostaus ei kuitenkaan koske Westhousea. Sen aluksen esittelyn jätän kyseisen aluksen alusvastaavalle. Minun lempialukseni on nykyisin PV Furuno. Toimin kaudella 2014 Furunon alusvastaavana ja jatkan samassa roolissa myös kaudella 2015. Meitä lienee muutama espoolainen mepe, jotka katsovat Furunon olevan meidän oma lapsi. Johtunee useista sadoista ellei jopa tuhansista työtunneista mitä olemme veneen kunnostukseen laittaneet. Sen koommin en aio Furunon kunnostuksesta kertoa, sen olemme kertoneet jo täällä. En myöskään aio luetella aluksen tarkkoja speksejä. Ne löytyvät täältä,

Nyt puhutaan PV Furunon persoonasta. Tiedättekö sen ihmistyypin, joka seuraa asioita sivusta, on hiljainen ja saattaa vaikuttaa ehkä vähän reppanalta, mutta sitten kun sanoo jotain, sitä todellakin kannattaa kuunnella? Furuno on aluksena sellainen. Ulkonäkö (niin hieno maalipinta kuin siinä onkin, kröhöm…) ehkä pettää, mutta sisus on täynnä energiaa. Ainakin niin kauan kuin lämpötila ei mene pakkaselle.

Furuno on yllätyksellinen. Et voi koskaan tietää millaisen reissun Furuno sillä kertaa järjestää. Eikä pelkästään sen vuoksi, että polttoainemittari ei toimi, jonka vuoksi miehistö saa olla tarkkana ajettujen mailien kanssa. On myös ihan turhaa kertoa, että millaisilla kierroksilla paatti kulkee. Opetelkoot kuuntelemaan moottorin ääntä, kierroslukumittarit ovat luusereille! Furuno ei hirveästi pidä kosteasta kelistä ja itku tulee herkästi. Ikkunalasta kannattaa olla esillä, jotta sameat silmät saa avattua nopeasti. Furuno ei varsinkaan tykkää hienostelijoista. Jos kaipaat glamouria, mene Ruotsin laivalle. Furunolla seilatessa pitää olla valmiina sotkemaan kädet öljyyn ja kylmällä kaudella mikään määrä pitkiä kalsareita ei pidä lämpöisenä Furunon hytissä.

Vaihteeksi huoltohommia...
Vaihteeksi huoltohommia…

Kaikesta tästä huolimatta tai sitten juuri tästä syystä, Furuno on maailman paras alus! Se saattaa välillä oikutella ja olla laiska lähtemään liikkeelle, mutta sitten kun jotain tehdään, tehdään se kunnolla. Furuno on aina valmis jeesaamaan muita mepealuksia harjoituksissa. Hinattavana se on ollut lukemattomat kerrat ja onpa sitä ajettu monta kertaa hiekkasärkällekin karilta irroitusta varten. Furunolla on kauden 2015 alkaessa käytössä 18 päällikkötyyppikoulutuksen ja 59 kansimiestyyppikoulutuksen suorittanutta espoolaista meripelastajaa. Jännä nähdä meneekö viime kaudella hieman vajaaksi jäänyt 1000 mailin raja tänä vuonna rikki. Miehistöä ainakin on riittävästi!

Palosammutusharjoituksissa
Palosammutusharjoituksissa

 

Karilta irrotus harjoituksen maalina
Kariltairrotusharjoituksen maalina

Partioajossa

Tässä tekstissä kuvattu partioajo on fiktiivinen kuvaus normaalista viikonlopun partiosta ja se on kirjoitettu kansimiehen näkökulmasta. Kaikki keikat ovat kuviteltuja, mutta sellaisia, jotka olisivat voineet tapahtua. Mahdolliset yhtäläisyydet todellisiin keikkoihin johtuvat siitä, että 90% keikoistamme noudattaa samaa kaavaa.

Ajelen autolla kesäisenä sunnuntaiaamuna Mellsteniin, Espoon Haukilahteen, jossa Espoon Meripelastajien asemapaikka sijaitsee. Aurinko paistaa, meri on tyyni ja lauantai on ollut todellinen hellepäivä. Tämä tarkoittaa sitä, että Espoon ulkoilusaaret ovat täynnä huviveneilijöitä, jotka lähtevät iltapäivästä ja alkuillasta takaisin mantereelle.

Olen ensimmäisenä satamassa ja avaan PV Emmin ovet. Samalla kun availen lukkoja, muutkin miehistön jäsenet saapuvat satamaan. Merelle on lähdössä päällikkö, kaksi kansimiestä (joista minä olen toinen) ja kaksi harjoittelijaa. Teemme yhdessä lähtötarkastuksen lisäksi viikkotarkastuksen. Kuukausitsekki ja 50 tunnin tsekki eivät ole ajankohtaisia tänään. Päällikkö ilmoittaa Meripelastuslohkokeskus Helsinkiin, että olemme partioajossa Espoon edustalla noin klo 18 saakka. Jokainen meistä tietää kuitenkin, että ilta voi venähtää vaikka kuinka pitkäksi, riippuen keikkojen määrästä ja laadusta.

Kaunis kesäpäivä saaristossa
Kaunis kesäpäivä saaristossa (Kuva Anni Muukkonen)

Kun olemme päässeet ulos satamasta, harjoittelijat hyppäävät ruorimiehen ja navigoijan paikalle ja minä kansimiehenä ja perämies vuorotellen opastamme heitä. Päällikkö istuu päällikön paikalla ja vahtii, että olemme menossa juuri sinne minne pitikin. Olemme sopineet reittisuunnitelmaksi mennä ns. sisäkautta Herrökobbenille, jossa meillä on saaritukikohta ja harjoitella siellä laituriin ajoa. Emme pääse Haraholmenia pidemmälle kun Virvestä kuuluu tuttu ”Vihtori Suomenlahti 218, tässä Meripelastus Helsinki”. Päällikkö vastaa kutsuun ja selviää, että Melkin ”suoralla”, Käärmeluotojen eteläpuolella ajelehtii mahdollisesti konevikainen moottorivene. Samalla kun perämies ajaa meitä kohteeseen, otamme päälliköltä vastaan tarvittavat tiedot ja varmistamme tehtäväjaon. Päällikkö soittaa vielä avustettavaan alukseen ja kertoo meidän olevan matkalla.

Olemme nopeasti paikalla ja tunnistamme veneen. Lähestymme sitä varoen, ettei peräaaltomme keinuta venettä ja puske sitä väyläalueelta kohti kivikkoa. Johdan kansityöskentelyä ja laitamme yhdessä harjoittelijoiden kanssa hinausköydet valmiiksi. Meri on tyyni, joten alkuun meille riittää yksi köysi keulasta ja yksi perästä pitämään avustettava alus kiinni meissä, jotta saamme hoidettua paperityöt ennen avustettavan aluksen hinaamista turvaan. Avustettavan aluksen päällikkö epäilee polttoaineen loppumista ja hän pyytää hinausta Lauttasaaren itäpuolelle, jossa on bensa-asema. Lähin turvasatama olisi Koivusaari, mutta koska veneellä on olemassa Trossi, hinaus Lauttasaareen pitäisi onnistua. Ehdotamme tätä Meripelastuslohkokeskus Helsingille, joka viime kädessä tekee päätöksen. Heille sopii Trossi-hinaus, joten alamme valmistella alusta perähinaukseen.

Kiinnitämme perähinausköyden keulan knaapeihin länkien avulla ja lähdemme varovasti liikkumaan eteenpäin samalla kun päästämme perähinausköyttä lisää. Hinausköyden pituus riippuu avustettavan aluksen koosta ja merenkäynnistä. Nyrkkisääntönä on se, että hinausköyden tulisi puolivälissä koskettaa aina välillä vettä. Saamme sopivan pituuden köyteen ja harjoittelijat kiinnittävät köyden knaapiin. Laitamme aina perähinauksen ajaksi kirveen hinauspollarin viereen sille kuuluvalle säilytyspaikalle, jos jotain sattuisi käymään ja meidän pitäisi saada hinausköysi nopeasti poikki. Harjoittelijat toimivat hinausvahteina ja pidentävät ja lyhentävät hinausköyttä tarvittaessa.

Lauttasaareen on kohtuullisen lyhyt matka, mutta noin kuuden solmun hinausnopeudella tämäkin matka kestää aikansa. Matka sujuu hyvin ja pääsemme jättämään aluksen Lauttasaaren tankkauslaituriin hienosti. Ennen satamaan tuloa olemme siirtäneet aluksen perähinauksesta kylkihinaukseen, joka tehdään neljällä köydellä: keulaköysi, peräköysi, keulaspringi ja peräspringi. Perämies ohjaa aluksen laituriin ja kun avustettavalla on omat köydet kiinni, irroitamme hinausköydet, toivotamme hyvää loppukesää ja lähdemme jatkamaan alkuperäistä reittisuunnitelmaamme. Päällikkö ilmoittaa Meripelastuslohkokeskukselle, että olemme vapaana tehtävältä ja valmiina ottamaan vastaan uusia.

Pääsemme Herrökobbenille, jossa päätämme sytyttää grillin ja syödä lounaaksi makkaraa ja muita eväitä. Ehdimme myös käymään uimassa ja pesemään PV Emmin kylkiä ennen kuin Virvestä kuuluu taas kutsu: ”VSL 218, tässä meripelastus Helsinki”. Gåsgrundetin vierasvenesatamassa on alus, jonka moottori ei käynnisty. Päällikkö ilmoittaa meidän arvioidun saapumisajan kohteeseen ja lähdemme matkaan. Harjoittelijat irroittavat PV Emmin köydet ja minä ajan aluksen ulos laiturista.

Eväät merimiehen/-naisen vesillä pitää!
Eväät merimiehen/-naisen vesillä pitää! (Kuva Mikael Albrecht)

Gåsgrundetiin ei ole pitkä matka. Suuri osa Espoon keikoista on ihan muutaman mailin sisällä Miessaaresta, joka tekee Haukilahden ja Herrökobbenin sopiviksi päivystyspaikoiksi. Päällikkö on puhelimitse yhteydessä avustettavaan alukseen ja saamme tarkemmat tuntomerkit. PV Emmille löytyy laiturista sopiva kylkikiinnityspaikka. Harjoittelijat yhdessä perämiehen kanssa kaivavat boosterin konetilasta, jolla voimme yrittää antaa apuvirtaa ja saada koneen siten käyntiin. Tämä onnistuukin helposti ja saamme avustettavan koneen hurisemaan. Näin ollen tätä venettä ei tarvitse hinata mihinkään vaan avustettava voi siirtyä saaresta mantereelle omin avuin.

Siirrymme takaisin Herrökobbenille siivoamaan jälkemme. Iltapäivä kuluu saaritukikohdassa puuhastellessa. Opettelemme myös tekemään paikannusharjoituksia kompassikiikarin ja kiintopisteiden avulla. Pyrimme aina partioajossakin harjoittelemaan jotain, yleensä sen viikon koulutusaihetta, mutta vähintäänkin aluksen käsittelyä ja navigointia. Varsinkaan harjoittelijat eivät käytä plotteria vaan navigoivat paperikartan ja tutkan avulla. Plotterin otamme toki käyttöön heti kun lähdemme keikalle.

Kello lähenee kuutta ja päätämme lähteä takaisin Haukilahteen. Juuri kun olemme saaneet köydet irti, saamme ilmoituksen ajelehtivasta aluksesta Stora Brändön eteläpuolelta. Pelkkä sijainti kertoo sen, että edessä tulee olemaan pitkä hinausilta… Ilmoitamme kotiväelle, että ehkä sitä saunaa ei vielä kannata laittaa lämpiämään ja lähdemme suorittamaan vielä ainakin yhtä sankartyötä.

Kun ilta venyy, kauniit auringonlaskut pitävät mielen virkeänä.
Kun illat venyvät, kauniit auringonlaskut pitävät mielen virkeänä. (Kuva Anni Muukkonen)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miksi minä meripelastan?

Vapaaehtoinen meripelastaja Tuomas Kalanti on ollut mukana toiminnassa jo vuodesta 1992. Mikä saa hänet lähtemään merelle aina uuden kauden alkaessa? Lue alta Tumpin ajatukset hänen omin sanoin.

Mikä saa ihmisen harrastamaan meripelastusta? Tätä tulee kysyttyä itseltään yllättävänkin usein. Onko se mahdollisuus tehdä sankartöitä vai jotain muuta? Sankartyöt on varmasti aluksi monella syy lähteä mukaan kokeilemaan tätä harrastusta. Aika nopeasti oikeiden sankarihommien vähyydestä johtuen asenne muuttuu ja jokin muu syy nousee pintaan. Hienot veneetkään eivät vaativiin huoltoihin perehtymisen jälkeen enää jaksa olla se perimmäisin syy. Toki jotkut lopettavat tässä kohtaa kun adrenaliinia ei ihan joka keikalla roisku kaikkiin ilmansuuntiin. Itse asiassa harrastus saattaa tuntua jopa tylsältä, kun miettii sitä vain pelastettujen ihmisten tai omaisuuden kannalta. Itse olen vuoden 1992 syksystä alkaen seurannut vapaaehtoista meripelastusta kohtuullisen läheltä ja melko tiiviistikin. Alkuun toimin ”vain” Espoossa ja sittemmin valtakunnallisesti koulutushommissa ja jopa kansainvälisestikin. En sano että minulla on sen enempää oikeita vastauksia tai absoluuttista totuutta harrastuksen vetovoimasta tai tiukkaa analyysiä siitä, miksi jotkut lopettavat toisten jatkaessa harrastusta. En tässä tekstissä mieti ollenkaan perhe- ja työperäisiä syitä lopettamisille. Ainoastaan sitä, että miksi joku lopettaa ja valitsee jonkun toisen harrastuksen tai sitten vaan viettää aikaa vaikka kotona mieluummin kuin tässä upeassa harrastuksessa?

Tuomas Kalanti PV Westhousen päällikkönä Tall Ships Racessa kesällä 2013
Tuomas Kalanti PV Westhousen päällikkönä Tall Ships Racessa kesällä 2013. Kuva Anni Muukkonen

Tämä aihe on ajankohtainen nyt kun alkavan kauden uusien harrastajien valinta on käynnissä. Itse olen ollut jollain tavalla joka vuosi mukana tulokasprosessissa ja olen aika monta sataa tulokasta vuosien varrella kohdannutkin. Aika monta sataa menokastakin olen sittemmin kohdannut. Tai no en ole enää kohdannut kun harrastus on heidän kohdalla jostain syystä loppunut. Eivätkö he vain olleet riittävän kahjoja tähän porukkaan, kuten me pitkään mukana olleet vitsailemme? Vai annammeko edelleenkin väärän kuvan tästä harrastuksesta? Olemme määrätietoisesti pyrkineet siihen, että antaisimme haastatteluissa ja teoriapläjäyksissä meistä mahdollisimman oikean ja jopa tylsän kuvan. Totta on, että harrastukseen jäävien prosentti on kasvanut paljonkin sen jälkeen kun haastattelut ja valinnat aloitettiin. Miksi vapaaehtoiseen harrastukseen haluavat sitten haastatellaan? Eikö kuka vain voisi aloittaa tämän? Vastaus on ”ei”. Uuden jäsenen kouluttaminen on iso ponnistus ja toivoisimmekin, että uusi pysyisi mukana pitkään. On aikaa vievää ja kallistakin kouluttaa uutta miehistöä. Aluksilla liikutaan koulutuksen aikana paljon ja se maksaa. Lisäksi vapaaehtoiset meripelastajakouluttajat kuluttavat omaa vapaa-aikaansa muita kouluttaessa. Näistä johtuen haluamme saada panostukselle hyvän tuoton tulevaisuudessa. Loogista, eikö?

Navigointiharjoituksia kesäillassa PV Emmillä kesällä 2014
Navigointiharjoituksia kesäillassa PV Emmillä kesällä 2014. Kuva: Anni Muukkonen

Mitä me sitten teemme? Me harjoittelemme ja harjoittelemme uudelleen samoja asioita. Miksi? Jotta osaisimme ne sitten kun taitoa oikeasti tarvitaan jonkun auttamiseksi. Uuden jäsenen uran alku on perustaitojen ja turvallisuuden opettelua. Oma turvallisuus ensin kuntoon ja sitten harjoitellaan muiden auttamista. Helppoa hommaa ja puuhaa riittää osaavien kouluttajien opastuksessa. Tulokasvaihe onkin monen mielestä huippukivaa aikaa, koska on koko ajan tekemistä. Ensimmäinen kausi ja varmaan toinenkin menee täydessä touhussa, että saa sen halutun kansimiesnimityksen ja mahdollisuuden toimia hälytysmiehistössä. Mitä sitten? Tässä kohtaa tulee ehkä pieni ”kuolemanlaakso”, kun määrätietoinen koulutus loppuu ja siirrytään ylläpitävään harjoitteluun ja erityistaitojen opetteluun. Tämä on se hetki jolloin viimeistään arpojat lopettaa. Juuri kun heistä tuli meille sitä tärkeintä eli osaavaa miehistöä! Miten saisimme nämä ihmiset pysymään mukana? Se on monesti iso kysymys. Vapaaehtoiselle meripelastajalle on vaikeaa, mutta samalla ymmärrettävää, jaksaa jatkaa, kun ohjattu määrätietoinen koulutus kohti kansimiestä loppuu ja pitää itse alkaa oma-aloitteisesti osallistumaan harjoituksiin ym. eikä kukaan välttämättä koko aikaa ole potkimassa eteenpäin. Juuri kun on päässyt sille tasolle jolloin oikeasti olisi mahdollisuus tehdä niitä sankartöitä, harrastus lopetetaan! Partioajot ja viikonloppupäivystykset on juuri niitä joissa tapahtuu, eikö niin? Tai ainakin on mahdollisuus tapahtumille todella suuri.

Tarvitsemme siis edelleen uusia naamoja joka vuosi mukaan toimintaan runsaasti!

Miksikö minä tätä harrastan? En ole koskaan missään tuntenut samanlaista ”me”-henkeä ja yhteisöllisyyttä kuin tässä harrastuksessa. Lähes kaikki parhaat ystäväni ja kaverini ovat kotoisin tästä harrastuksesta. Ja ne sankartyöt! Olen päässyt myös niihin osallistumaan joskus. Harvoin toki, mutta joskus kuitenkin. Suurin osa, oikeastaan kaikki tehtävät ovat onneksi meille rutiinia ja ”helppoja”. Oikeasti vaativia tehtäviä on vähän. Minulle suurin sankartyö ja riittävä motivaation lähde on seuraavanlainen keikka: rasvatyyni meri, konevikainen vene ajelehtii jossain merellä ja veneessä on lapsiperhe. Mitään hätää ei oikeasti ole edes näköpiirissä, mutta se ilme perheen äidin kasvoilla kun tulemme paikalle ja hänen huolensa lapsista katoaa kun hän toteaa, että nyt ollaan turvassa. Se ilme on se syy miksi minä tätä harrastan!

Teksti: Tuomas Kalanti

[Edit 24.2.2017] Kevään 2017 tulokaskurssin hakuaika on alkanut. Tulokashaku ja tulokaskurssi toteutetaan yhteistyössä kaikkien pääkaupunkiseudun meripelastajien kanssa. Haku tapahtuu yhteisellä lomakkeella seuraaviin yhdistyksiin/asemiin: Espoon Meripelastajat, Meripelastusasema 1 ja Helsingin Meripelastusyhdistys. Lisätietoja ja hakulomakkeen löydät täältä.

PV Emmin naisisto (päällikkönä Tuomas Kalanti) Pyhäinpäivän paraatissa 2013
PV Emmin naisisto Marjo Vaha, Senni Jokinen, Laura Ristola ja Anni Muukkonen  Pyhäinpäivän paraatissa 2013 (aluksen päällikkönä Tuomas Kalanti). Kuva Jaakko Heikkilä