Suomi, tämä talkootyön luvattu maa

Vapaaehtoinen meripelastus on siitä jännää hommaa, että meitä tarvitaan kaikista eniten silloin kun ihmiset lomailevat ja nauttivat hienosta kesäkelistä. Toisin kuin usein luullaan, me suoritamme suurimman osan tehtävistä silloin kun kelit ovat kauneimmillaan ja meri tyyni. Tämä johtuu siitä, että niinä päivinä väkeä on paljon liikkellä ja todennäköisyydet epämiellyttäville tapahtumille kasvavat. Tästä syystä meidän tehtävätilastojen kuninkaiksi nousevat yleensä kesän ensimmäinen hellepäivä, juhannus sekä heinäkuiset lomailuviikot.

Mutta mitä sitten kun vapaaehtoinenkin lomailee? Suurin osa suomalaisista on lomalla heinäkuun ja tämä pätee myös vapaaehtoisiin meripelastajiin. Tätä hommaa hoitaa moni perheellinen, jotka kaikkien muidenkin tavoin haluavat viettää kesällä arvokkaat 3-4 viikkoa perheensä kanssa mökkeillen tai veneillen tai muuten vaan kesäisiä asioita puuhaillen. Juhannuksesta puhumattakaan!

Jälleen yksi juhannus ja heinäkuu menivät ohi ja selvisimme niistä kunnialla. Onneksi tämä harrastus kerää joukkoonsa ihmisiä erilaisista elämäntilanteista, joten miehistöä löytyy kyllä aina kun sitä tarvitaan. Mutta joka ikinen kerta kun tulee viesti, että ”löytyisikö miehistöä” sitä tuntee piston omatunnossa kun ei syystä tai toisesta pääse lähtemään merelle. Tai jos lähtee, tuntee piston omatunnossa kun kotiin jälleen kerran sanoo, että ”menen merelle”. Meripelastajien tunnettu vastaus paluuajankohtakyselyynhän on, että ”palaan ennen kuin seuraavan kerran lähden”.

Pahinta on se, kun huomaat tekeväsi vapaaehtoistyötä, mutta et ole päässyt nauttimaan sen vapaaehtoistyön sinulle antamasta motivaatiosta, eli meripelastajan ollessa kyseessä, meripelastuksesta. Tänä vuonna, Espoon Meripelastajien täyttäessä 50 vuotta, on monen espoolaisen meripelastajan kalenteri täyttynyt enimmäkseen ns. ”paperipelastuksesta” eli ne päivät, joille on kotiväeltä saanut ”luvan” meripelastaa, menevätkin asemalla kokouksissa istumisiin, talkoisiin, kakkukahveihin tai muuhun vastaavaan. Alushuollotkin ovat herkkua tämän jälkeen!

Monesti neuvotaan opettelemaan sanomaan ”ei”. Olen sitä mieltä, että Suomi ei pyöri, jos ihmiset opettelevat sanomaan ”ei”. Espoon Meripelastajat ry pyörii puhtaasti sellaisten henkilöiden voimalla, jotka sanovat ”kyllä”. Ne henkilöt, jotka meripäiviä laskettaessa jäävät listan perälle, mutta asemapäiviä laskettaessa ovat listan huipulla. Ne henkilöt, jotka mahdollistavat sen, että me muut henkilöt saamme niitä meripäiviä silloin kun haluamme.

Suomi on talkoiden ja yhdistysten maa, joiden avulla sadattuhannet ihmiset harrastavat, saavat apua, tapaavat ystäviä, yms. Näiden satojentuhansien vapaaehtoisten joukossa on se pieni joukko, jotka paiskivat tosissaan sen toisen työpäivän normaalin palkkatyön lisäksi. Tämä joukko istuu hallituksissa ja erilaisissa toimikunnissa, kouluttaa, kerää varoja, leipoo kuivakakkuja myyjäisiin, remontoi yhdistysten tiloja, siivoaa ja organisoi. Tämä joukko osaa sanoa ”kyllä”.

1918020_10154505131258636_5178495349768946779_n
Alushäkissä olevan kontin, Duplon, siivoustalkoot joulukuussa 2015

 

12743899_10153920286554293_7615076259726375511_n
PV Westhousen takaluukussa joku tekee jotain huoltohommia 😉

 

12891010_10153608849102689_8622103274507258382_o
Kevättalkoot asemalla huhtikuussa 2016

 

13092132_10153681544238174_8836330318517386588_n
Anturin varaston katon kunnostustalkoot keväällä 2016

 

13724819_10207105463498221_4735770510758997105_o
Aseman edustan siistimistä kesällä 2016

 

13754186_312531029136643_2039002727139691534_n
Anturin yhteysalus Fasterin pohjanpesu

 

13882169_10154468841658960_8587383451112136835_n
Anturin terassin kunnostus kesällä 2016

 

13912614_10154370594784293_3758514719586646408_n
Historiikin rakentamista kesällä 2016

 

 

Kotiarestissa

Lasken itseni kohtuullisen aktiiviseksi meripelastajaksi. Olen harrastanut meripelastusta viisi vuotta enkä muista mitä tein kaikella vapaa-ajallani aikaisemmin. En ole kuitenkaan ihan sieltä pahimmasta päästä: vietän aikaa ainoastaan yhdessä meripelastusyhdistyksessä, yhden kauden meripäiväni lasketaan kymmenissä eikä sadoissa, minulla on ystäviä meripelastuksen ulkopuolella (vaikkakin näen heitä lähestulkoon vain joulu-huhtikuussa) ja olen naimisissa ns. ”epä-mepen” kanssa. Niin, ja ainakin yksi kymmenestä Facebook-päivityksestäni koskee jotain muuta kuin mepeilyä.

Mutta ei pöytälaatikkodiagnoosi ihan terveen papereitakaan anna ja mepekausi 2015 on jo aika täynnä aina lokakuulle asti. Kaverin ystävällisesti heittämä mökkikutsu aiheuttaa jonkinlaisia näppylöitä, kun jokainen maissa vietetty viikonloppu on poissa meripelastukselta. Jopa neljän viikon kesälomareissu tuntuu todella pitkältä. Tänä vuonna kausikin alkoi jo maaliskuussa, eli nyt toukokuun puolivälissä meripäiviä on kertynyt sen verran, että olen seonnut laskuista.

Tästä syystä lupasin aviopuolisolleni etten meripelasta helatorstain ja sitä seuraavan sunnuntain (eli tämän päivän) välisenä aikana. Mainitsin asiasta parille ystävällenikin, jotta jos romahtaisin, häpeän määrä olisi suurempi.

Kuinka sitten piiiiiiitkääääää viikonloppu sujui? Huomautettakoon, että olin keskiviikkoiltana harjoituksissa, joista kotiuduin vasta reippaasti iltakymmenen jälkeen. Luulisi siis, että vieroitusoireet olisivat pysyneet poissa pidempään kuin torstai-iltaan saakka, mutta vähän väliä sitä huomasi katselevansa Messiä sillä silmällä, että onko kukaan menossa merelle… Pysyin kuitenkin vahvana ja sorruin vasta perjantaina kun Matti kuulutteli PV Westhouseen miehistöä illaksi. Vastasin viestiin, että ”voin tulla, JOS kukaan muu ei pääse”. Ajattelin, että ei se puoliso siitä ole millänsäkään, kun juuri kokonainen vapaapäivä vietettiin yhdessä. No oli se millänsäkään. Jouduin perumaan lupaukseni Matille ja jäin kiltisti kotiin. Kävimme puolisoni kanssa kävelylle ja päässä pyöri vain ja ainoastaan, että ”kuinka hieno ja tyyni ilta merellä tänään olisikaan”. Oli meillä hieno iltakävelykin ja puoliso piti huolen siitä, että keskustelu pyöri muussa kuin mepeilyssä.

Lauantaina olisi rannassa tarvittu apua tulokaskoulutuksen puitteissa. Olen kyllä lupautunut menemään seuraavaan osaan ensi viikon lauantaina, joten ei minulla pitäisi olla huonoa omaatuntoa tästä kerrasta. Oli kuitenkin. Lähdin puolisoni kanssa suunnistamaan. Yhteinen harrastuksemme, joka on jäänyt ”hieman” meripelastuksen varjoon viime vuosina. Kävelimme rauhassa 5 km:n radan yhdessä. Oli oikein mukavaa! Aurinko paistoi ja oli kuumakin (”merelläkin olisi varmaan tosi magee keli…”). Menimme syömään kiinalaiseen ravintolaan, lemppariimme. Sieltä pistäydyimme sukuloimaan ja telttaostoksille, koska kesälomareissua varten tarvitsemme uuden teltan (”neljä viikkoa putkeen poissa Mellstenistä… !!?!!”) eli päivä solahti ohi ennen kuin huomasinkaan.

Facebookissa Petsku kuulutteli miehistöä sunnuntaille. Vastasin olevani edelleen kotiarestissa. Sunnuntai-iltapäivällä isäni soitti. Veneili juuri Kytön kohdalla ja oli kuulemma nähnyt jonkun meidän aluksista. Keli oli aurinkoinen ja tyyni. Pakko oli surffata MarineTrafficiin katsomaan, että mikähän alus niillä nurkilla olisi pyörinyt, mutta kaikki meikäläiset (Emmi, Westhouse ja Furuno) olivat Mellstenissä. Junnut olivat juuri lähdössä Furunolla merelle harjoituksiin. Siitäkin ilmaantui Facebookiin aurinkoinen kuva. Tietysti. Minä pesin ikkunoita ja sen jälkeen luin parvekkeella auringonpaisteessa kirjaa. Ei se nyt ihan huonolta tuntunut sekään (siis se lukeminen).

Nyt on ”kotiaresti” ohi ja ilokseni voin todeta, että pahimmat vieroitusoireet eivät ikinä iskeneet päälle.  Kotona oli mukavaa ja sain tehtyä asioita, jotka olivat nakuttaneet takaraivossa koko kevään. Ja sain pitkästä aikaa nauttia paremman puoliskoni seurasta ihan kunnolla ja edelleen olemme onnellisesti yhdessä. Eli minulla on vielä toivoa palautua tarpeen vaatiessa normaaliksi ihmiseksi. Toivottavasti sitä vaan ei ikinä tarvitse tehdä…

PS: seuraavan kerran menen merelle vasta tiistaina, koska maanantai-iltana tapaan ei-meripelastajaystäviä (vaikkakaan ei ole joulu-huhtikuu).

PPS: Yritin etsiä jotain ei-mepe kuvia mukaan tähän tekstiin, mutta eihän sellaisia löytynyt…