Miksi minä meripelastan?

Vapaaehtoinen meripelastaja Tuomas Kalanti on ollut mukana toiminnassa jo vuodesta 1992. Mikä saa hänet lähtemään merelle aina uuden kauden alkaessa? Lue alta Tumpin ajatukset hänen omin sanoin.

Mikä saa ihmisen harrastamaan meripelastusta? Tätä tulee kysyttyä itseltään yllättävänkin usein. Onko se mahdollisuus tehdä sankartöitä vai jotain muuta? Sankartyöt on varmasti aluksi monella syy lähteä mukaan kokeilemaan tätä harrastusta. Aika nopeasti oikeiden sankarihommien vähyydestä johtuen asenne muuttuu ja jokin muu syy nousee pintaan. Hienot veneetkään eivät vaativiin huoltoihin perehtymisen jälkeen enää jaksa olla se perimmäisin syy. Toki jotkut lopettavat tässä kohtaa kun adrenaliinia ei ihan joka keikalla roisku kaikkiin ilmansuuntiin. Itse asiassa harrastus saattaa tuntua jopa tylsältä, kun miettii sitä vain pelastettujen ihmisten tai omaisuuden kannalta. Itse olen vuoden 1992 syksystä alkaen seurannut vapaaehtoista meripelastusta kohtuullisen läheltä ja melko tiiviistikin. Alkuun toimin ”vain” Espoossa ja sittemmin valtakunnallisesti koulutushommissa ja jopa kansainvälisestikin. En sano että minulla on sen enempää oikeita vastauksia tai absoluuttista totuutta harrastuksen vetovoimasta tai tiukkaa analyysiä siitä, miksi jotkut lopettavat toisten jatkaessa harrastusta. En tässä tekstissä mieti ollenkaan perhe- ja työperäisiä syitä lopettamisille. Ainoastaan sitä, että miksi joku lopettaa ja valitsee jonkun toisen harrastuksen tai sitten vaan viettää aikaa vaikka kotona mieluummin kuin tässä upeassa harrastuksessa?

Tuomas Kalanti PV Westhousen päällikkönä Tall Ships Racessa kesällä 2013
Tuomas Kalanti PV Westhousen päällikkönä Tall Ships Racessa kesällä 2013. Kuva Anni Muukkonen

Tämä aihe on ajankohtainen nyt kun alkavan kauden uusien harrastajien valinta on käynnissä. Itse olen ollut jollain tavalla joka vuosi mukana tulokasprosessissa ja olen aika monta sataa tulokasta vuosien varrella kohdannutkin. Aika monta sataa menokastakin olen sittemmin kohdannut. Tai no en ole enää kohdannut kun harrastus on heidän kohdalla jostain syystä loppunut. Eivätkö he vain olleet riittävän kahjoja tähän porukkaan, kuten me pitkään mukana olleet vitsailemme? Vai annammeko edelleenkin väärän kuvan tästä harrastuksesta? Olemme määrätietoisesti pyrkineet siihen, että antaisimme haastatteluissa ja teoriapläjäyksissä meistä mahdollisimman oikean ja jopa tylsän kuvan. Totta on, että harrastukseen jäävien prosentti on kasvanut paljonkin sen jälkeen kun haastattelut ja valinnat aloitettiin. Miksi vapaaehtoiseen harrastukseen haluavat sitten haastatellaan? Eikö kuka vain voisi aloittaa tämän? Vastaus on ”ei”. Uuden jäsenen kouluttaminen on iso ponnistus ja toivoisimmekin, että uusi pysyisi mukana pitkään. On aikaa vievää ja kallistakin kouluttaa uutta miehistöä. Aluksilla liikutaan koulutuksen aikana paljon ja se maksaa. Lisäksi vapaaehtoiset meripelastajakouluttajat kuluttavat omaa vapaa-aikaansa muita kouluttaessa. Näistä johtuen haluamme saada panostukselle hyvän tuoton tulevaisuudessa. Loogista, eikö?

Navigointiharjoituksia kesäillassa PV Emmillä kesällä 2014
Navigointiharjoituksia kesäillassa PV Emmillä kesällä 2014. Kuva: Anni Muukkonen

Mitä me sitten teemme? Me harjoittelemme ja harjoittelemme uudelleen samoja asioita. Miksi? Jotta osaisimme ne sitten kun taitoa oikeasti tarvitaan jonkun auttamiseksi. Uuden jäsenen uran alku on perustaitojen ja turvallisuuden opettelua. Oma turvallisuus ensin kuntoon ja sitten harjoitellaan muiden auttamista. Helppoa hommaa ja puuhaa riittää osaavien kouluttajien opastuksessa. Tulokasvaihe onkin monen mielestä huippukivaa aikaa, koska on koko ajan tekemistä. Ensimmäinen kausi ja varmaan toinenkin menee täydessä touhussa, että saa sen halutun kansimiesnimityksen ja mahdollisuuden toimia hälytysmiehistössä. Mitä sitten? Tässä kohtaa tulee ehkä pieni ”kuolemanlaakso”, kun määrätietoinen koulutus loppuu ja siirrytään ylläpitävään harjoitteluun ja erityistaitojen opetteluun. Tämä on se hetki jolloin viimeistään arpojat lopettaa. Juuri kun heistä tuli meille sitä tärkeintä eli osaavaa miehistöä! Miten saisimme nämä ihmiset pysymään mukana? Se on monesti iso kysymys. Vapaaehtoiselle meripelastajalle on vaikeaa, mutta samalla ymmärrettävää, jaksaa jatkaa, kun ohjattu määrätietoinen koulutus kohti kansimiestä loppuu ja pitää itse alkaa oma-aloitteisesti osallistumaan harjoituksiin ym. eikä kukaan välttämättä koko aikaa ole potkimassa eteenpäin. Juuri kun on päässyt sille tasolle jolloin oikeasti olisi mahdollisuus tehdä niitä sankartöitä, harrastus lopetetaan! Partioajot ja viikonloppupäivystykset on juuri niitä joissa tapahtuu, eikö niin? Tai ainakin on mahdollisuus tapahtumille todella suuri.

Tarvitsemme siis edelleen uusia naamoja joka vuosi mukaan toimintaan runsaasti!

Miksikö minä tätä harrastan? En ole koskaan missään tuntenut samanlaista ”me”-henkeä ja yhteisöllisyyttä kuin tässä harrastuksessa. Lähes kaikki parhaat ystäväni ja kaverini ovat kotoisin tästä harrastuksesta. Ja ne sankartyöt! Olen päässyt myös niihin osallistumaan joskus. Harvoin toki, mutta joskus kuitenkin. Suurin osa, oikeastaan kaikki tehtävät ovat onneksi meille rutiinia ja ”helppoja”. Oikeasti vaativia tehtäviä on vähän. Minulle suurin sankartyö ja riittävä motivaation lähde on seuraavanlainen keikka: rasvatyyni meri, konevikainen vene ajelehtii jossain merellä ja veneessä on lapsiperhe. Mitään hätää ei oikeasti ole edes näköpiirissä, mutta se ilme perheen äidin kasvoilla kun tulemme paikalle ja hänen huolensa lapsista katoaa kun hän toteaa, että nyt ollaan turvassa. Se ilme on se syy miksi minä tätä harrastan!

Teksti: Tuomas Kalanti

[Edit 24.2.2017] Kevään 2017 tulokaskurssin hakuaika on alkanut. Tulokashaku ja tulokaskurssi toteutetaan yhteistyössä kaikkien pääkaupunkiseudun meripelastajien kanssa. Haku tapahtuu yhteisellä lomakkeella seuraaviin yhdistyksiin/asemiin: Espoon Meripelastajat, Meripelastusasema 1 ja Helsingin Meripelastusyhdistys. Lisätietoja ja hakulomakkeen löydät täältä.

PV Emmin naisisto (päällikkönä Tuomas Kalanti) Pyhäinpäivän paraatissa 2013
PV Emmin naisisto Marjo Vaha, Senni Jokinen, Laura Ristola ja Anni Muukkonen  Pyhäinpäivän paraatissa 2013 (aluksen päällikkönä Tuomas Kalanti). Kuva Jaakko Heikkilä

Tietoa kirjoittajasta

Anni

Vapaaehtoinen meripelastaja, joka marras- ja huhtikuun välisenä aikana etsii muun elämänsä rippeitä kotoa, töistä ja ystävien luota.

6 thoughts on “Miksi minä meripelastan?”

  1. Hyvä Tumppi,
    Kokemuksen sanoja mikä harrastuksessamme antaa sitä jotain.
    Tuo lopun ”kiksejä” antava tehtävä kun vain unohtuu meiltä tuossa tuokiossa. Tilastoidaan lokikirjaan ja Messiin ja se siitä.
    Kun luomme korkean osaamisemme ja kaikki tehtävät ovat ”rutiineja”, meiltä vääristyy arkitodellisuus: Tuo perheenäiti perheineen on mahdollisesti kokenut juuri elämänsä tähän mennessä suurimman trauman, ehkä kolhaissut veneen köliäkin juuri ennen ja pelkää sydämensä pohjasta. Tulemme paikalle ja hoidamme heidät tuossa tuokiossa turvaan ennen kuin asiakas sitä oikein oivaltaakaan. Ehkä vasta kotona hänelle iskee todellisuus kuinka suuressa vaarassa hän olisi saattanut olla.
    …samaan aikaan vapaaehtoisen pelastajan puolison kysyessä illalla kotona että ”oliko mitään ihmeellistä?” hän saa vastauksen että ”äh, ei mitään, pari hinausta vain”.
    Pitäisikö löytyä sitä myötäelämisen taitoa niin kuin Tumppi yllä esittää, niin harrastuksemme on meille huippuantoisaa.

    1. Niin totta, Pekka, niin totta! Tumppi saa tekstillään varmasti monen konkarinkin ajatukset heräämään, että miksi tätä oikein teemme. Meidän rutiini on jonkun toisen ”kerran elämässä” -tilanne. Sen kun muistamme, jaksamme varmasti motivoitua merelle myös jatkossa!

  2. Hyvää pohdintaa!
    Aloittelevalle meripelastajalle voi olla vaikea selittää mitä hienoa on siinä, että hinataan avoveneellä kaatosateessa kolme tuntia hyttivenettä, jonka kippari samanaikaisesti siemailee kahvia oman hyttinsä ohjaamossa webaston humissessa.
    Joku meitä viisaampi voisi varmasti analysoida mistä ainesosista tämä joskus maailman parhaaksikin kutsuttu harrastus koostuu. Auttamisen halu varmastikin yhtenä osana, mutta kuten Tumppi jo totesikin, ei pelkkää keikan ajamista odottava aloitteleva harrastaja kauaa jaksa kun jo toteaa että kyykänheitossakin saattaa olla enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Varmastikin jo mainittu yhteisöllisyys, vastapaino työstressille ja uskomattoman hienot ystävyyssuhteet yli ikä-, ammatti- ja sukupuolirajojen näyttelevät vähintään yhtä suurta osaa ainakin omassa harrastamisessani. On mielenkiintoista, että omassa ystäväpiirissäni on jo vuosia tuntemiani henkilöitä joiden ammatista minulla ei ole harmainta aavistustakaan, koska sillä ei todellakaan ole merkitystä. Jollekin toiselle meripelastus saattaa olla ainoa kontakti muihin aikuisiin. Omaa osaansa näyttelevät myös maailman kaunein saaristo, nykyaikainen kalusto, jatkuva itsensä ja oman osaamisensa kehittäminen. Kaikki tämä vaivaisella muutaman kympin jäsenmaksulla. Näistä on hyvä harrastus tehty.

    1. Työstressin kaikkoamisen tunnistaa itse helposti. Eipä siellä merellä vain pysty miettimään työasioita! Monta kertaa kun töissä on ollut ihan helvetillinen päivä ja kotona olisi vain kiukutellut, yhtäkkiä merellä huomaa ettei edes muista miksi se työpäivä niin kamala olikaan 🙂

  3. Hyvä kirjoitus Tumpilta ja kommentteja teiltä muilta. Pitääpä pyytää haastatteluun tulevat henkilöt lukemaan myös tämä juttu. Tulin myös miettineeksi miksi itse tätä harrastan ja kyllä päällimmäiseksi syyksi nousee tuo kertomus avun saaneen ilmeestä. Se painaa vaakakupissa niin paljon, että sillä jaksaa monta ’keikatonta’ meripäivää. Tosin silloinkinhan kaikki on hyvin, kun kukaan ei ole tarvinnut apua.

  4. Teen itse vastaavaa vapaaehtoistyötä ja tunnen yhteistyön kautta myös meripelastustoimintaa. Minultakin kysytään usein miksi olen toiminnassa mukana ja siihen on aina yhtä vaikea vastata; kivat samanhenkiset kaverit, mielekäs toiminta, oma oppiminen, vähän se lähimmäisen auttaminenkin..mutta joo. Niitä sankartekoja tulee tehtyä todella todella harvoin. En voi väittää pelastaneeni henkiä. On tosin mahdollista, että joku elää vain siksi, että olin paikalla ja ehkä jonkun kohdalla voin sanoa, että kaikki mahdollinen tehtiin, vaikka sillä kertaa ei ollutkaan onni myötä.

    Olen pelannut jalkapalloa maalivahtina. Usein kuulen maalivahtia kehuttavan siksi, että hän on tehnyt unelmatorjunnan, jossa hän valtavalla syöksyllä on juuri saanut sormensa väliin ja ohjannut pallon ulos päätyrajasta. Näyttäähän se hienolta, mutta itse pidän paljon hienompana tilannetta, jossa maalivahti saa pallon suoraan syliinsä siksi, että on sijoittunut oikein.

    Tästä syystä arvostan vapaaehtoistoimintaa ja jaksan jatkaa sitä. Usein vapaaehtoiset ovat niitä, jotka ovat paikalla nopeasti ja osaavat auttaa ennen kuin vene on uponnut tai sydän pysähtynyt. Sankarteot jäävät näennäisesti harvoiksi, mutta vaikutus on suuri. Kokonaisuutena vapaaehtoiset auttajat eri järjestöissä ovat suuri juttu!

Kommentointi on suljettu.