Kotisatamassa!

Lähdimme yhdeksän meripelastajan joukkiolla Espoon Meripelastajien jo lähes perinteeksi muodostuneelle kevätristeilylle viime lauantaina. Toisin sanoen pikkubussilla Tammisaareen ja sieltä PV Emmillä ja PV Westhousella takaisin Espooseen. Talvi on siis takana ja kaikki Espoon alukset nököttävät talvitelakoinnin jälkeen taas kotisatamassa.

Pieniä ongelmia tuli heti alkuun kun PV Westhousessa pakoputken mutka falskasi vettä pilssiin ja PV Emmin tutkan näyttö oli pimeänä. Mutta ei mitään mitä ei meripelastaja korjaisi! Paitsi se tutkan näyttö… Se on edelleen pimeänä. Rautakauppavisiitin jälkeen PV Emmi ja PV Westhouse pääsivät kumpikin lähtemään kohti Bågaskäria, jonne olimme tilanneet iltapäiväkahvit. (Suuri) Päällikkö Konkola oli tutkinut Ilmatieteenlaitoksen nettisivuilta jääkarttaa, josta syystä reittisuunnitelma ohjasi meidät Bågaan ulkokautta. Sisälahdet saattaisivat olla vielä jäässä emmekä halua toimia jäänmurtajina.

PV Emmi 2
PV Emmi matkalla kotiin. Kuva Senni Jokinen.
PV Westhousen miehistö. Kuva Pasi Halonen
PV Westhousen miehistö. Kuva Pasi Halonen

Reissu sujui loppupeleissä hyvin ja aika kauan saimme notkua Bågassakin ennen kuin kouluttajakurssin vetäjät potkivat meidät pois, jotta kurssi pääsi jatkamaan koulutusta häiriöittä. Vähän harmitti juuri uuniin menneet pullat… Kiitos kuitenkin, että saimme pitää pissatauon!

Meri oli tyyni ja yleensä niin hirmuisen pelottava Porkkalanselkäkin oli miellyttävä ylittää. Merilinnut huusivat kilpaa eikä muita veneilijöitä paljon näkynyt. Reissulle tuli pituutta 69 mailia ja matka-aika oli aluksesta riippuen 3-4 tuntia.

Porkkalanselkä. Kuva Anni Muukkonen
Porkkalanselkä. Kuva Anni Muukkonen

Mitäs tästä eteenpäin? PV Westhouse lähtee tänään pariksi päiväksi ponttoonikorjaamolle ja PV Emmin tutkanäyttöä vielä ihmetellään, mutta näillä näkymin varsinainen päivystyskausi alkaa ensi maanantaina 18.4.! Tälläkin hetkellä voimme tarjota kiiretöntä avustusta PV Furunon avulla.

Veneilykesä 2016; olet sydämellisesti tervellut Espooseen! Me olemme valmiina.

Kaikki kotipilttuussa
Kaikki kotipilttuussa <3 Kuva Anni Muukkonen

 

Kuka on meripelastaja?

Meiltä vapaaehtoisilta kysytään usein kuinka paljon saamme palkkaa ja meitä luullaan usein viranomaisiksi. Espoolainen vapaaehtoinen meripelastaja Tuomas Kalanti valoittaa alla vapaaehtoisen meripelastajan ja meripelastustyötä työkseen tekevien eroja.

Meripelastustyötä tekeviä on useissa organisaatioissa, joista Suomessa Rajavartiolaitoksen palveluksessa ovat he koulutukseltaan ja rutiiniltaan parhaat ammattilaiset. He hoitavat valtaosan merialueen meripelastustehtävistä 365 päivää vuodessa (tänä vuonna 366). Heitä arvostetaan ja he ovat ehdottomia ammattilaisia alallaan.

On myös useita muita toimijoita, jotka säännöllisesti osallistuvat meripelastustoimintaan Rajavartiolaitoksen johdolla, sillä Rajavartiolaitos on meripelastuksen vastuuviranomainen merialueella. Näitä muita toimijoita ovat poliisi, pelastuslaitokset, tulli, puolustusvoimat ja muut viranomaiset. Pelastuslaitokset hoitavat myös järvialueella paljon tehtäviä ja toimivat järvialueella vastuuviranomaisena.

Sitten on olemassa organisaatio, joka hoitaa vuosittain veneellä tehtäviä pelastus- ja avustustehtäviä enemmän kuin muut edellä mainitut tahot, Rajavartiolaitosta lukuunottamatta. Tosiasia on, että Suomessa vapaaehtoistyöllä tehdään merkittävä osa tästä potista. Kyseessä on Suomen Meripelastusseura ja siihen kuuluvat vapaaehtoiset meripelastajat.

Keitä nämä vapaaehtoistyötä tekevät tyypit sitten ovat? Tunnetko yhtään heistä? Miltä heidän alukset näyttävät? Entä asusteet? Erotatko heidät viranomaisista? Aivan, ei ole kovinkaan tunnettu porukka kyseessä. Heitä ei tunneta lähelläkään yhtä hyvin kuin vastaavaa työtä maalla tekevät organisaatiot. Miksi ei tunneta? Hyvä kysymys, johon me vapaaehtoiset meripelastajat etsimme vastausta ja teemme töitä tunnettuuden eteen.

Sosiaalinen media on meidän uusin keino tunnettuuden lisäämiseen. Monet meripelastusseuraan kuuluvat yhdistykset ympäri Suomen esiintyvät ahkerasti somessa. Hyvä niin, mutta valitettavasti se ei yksin riitä. Hyvänä lisänä nyt keväällä, veneilykauden kynnyksellä, tulee tv-sarja, joka kertoo meistä vapaaehtoisista meripelastajista. Sarjassa käydään läpi nopealla aikataululla toimintaamme muutamalla paikkakunnalla. Tämä on hyvä alku suuremman julkisuuden aikaansaamiseksi. Toivotaan, että tästä tv-sarjasta poikii ”Meripelastajat 2”, jossa tutustutaan taas uusiin paikkakuntiin, joissa tehdään tätä tärkeää vapaaehtoistyötä.

Tv-sarjassa raapaistaan toimintamme pintaa ja se antaa hyvän kuvan toiminnan laadusta. Se kuvaa tämän harrastuksen palkitsevinta osaa eli vesilläoloa. Se on iso osa toimintaa ja omastakin mielestäni se paras juttu. Ne lukemattomat talkootunnit, resurssien venymiset ja ahkeroinnit, jotka saavat aikaan sen, että veneemme kiiltävät ja liikkuvat jää kuitenkin pimentoon tv-sarjassa. Unohtamatta vuosittain kursseihin ja harjoituksiin käyttämiämme tunteja. Ehkä hyvä niin: ei kukaan jaksaisi katsoa telkkarista veneen pohjan hiontaa ja maalausta. Mutta on hyvä tiedostaa, että kulisseissa aina tapahtuu paljon asioita, näin myös vapaaehtoisessa meripelastuksessa.

Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen: kuka on meripelastaja? Suomen Meripelastusseurassa hän voi  olla taustoiltaan ihan kuka tahansa. Duunari, opiskelija, työtön, toimitusjohtaja, vanhempi konstaapeli, sairaanhoitaja, lääkäri, helikopterilentäjä, nörtti, tuotehoitaja, avainasiakaspäällikkö, ostaja, opettaja… Ei ole väliä mitä tekee työkseen. Usein menee muutaman vuosi ennen kuin tulee ylipäätään puhuttua työpaikasta. Sillä ei ole meille väliä. Väliä on vain sillä, että on halu ja kyky auttaa sekä valmius panostaa harrastukseen tosissaan. Pitää myös sopeutua porukkaan, joka on vähän outoa ja jonka huumorintaju on ehkä vielä oudompaa. Tästä tuli mieleen, että onhan meillä insinöörejäkin! Aika paljonkin 🙂

Lopuksi. Ei, me emme saa palkkaa tästä! Liian usein kysytään, onko meillä hyvä palkka. Ei, meillä ei ole hyvä palkka vaan meillä on paras palkka. Me saamme palkaksi sen hymyn, jonka vain juuri turvaan päässyt ihminen voi tarjota.

Muistakaahan katsoa meistä vapaaehtoisista kertovaa tv-sarjaa ”Meripelastajat” Kutosella 14.4 klo 19 alkaen!

Hätäraketteja taivaan täydeltä

Oletko koskaan joutunut tositilanteessa posauttamaan hätärakettia taivaalle? Se ei todennäköisesti ole mitenkään helppo homma, varsinkin kun siinä tilanteessa stressitaso on snadisti normaalia korkeammalla.

Tiedätkö missä hätäraketit veneessäsi sijaitsevat? Tietääkö muu miehistö? Ovatko ne helposti saatavilla? Yleensä kun se ”snadisti normaalia korkeampi” stressi puskee päälle ja mikään ovi, lukko tai purkki aukea kuten normaalisti, on hyvä, että raketit ovat siellä missä niiden pitää olla ja koko miehistö tietää mikä se paikka on.

Punainen laskuvarjoraketti, siis se sellainen perinteinen hätäraketti, joita valitettavasti uutena vuotenakin taivaalla leijailee luvattoman paljon, potkaisee jonkin verran kun sen lähettää menemään. Jos tätä ei osaa ennakoida, hätäraketti saattaa esim. purjeveneessä osuakin purjeeseen ja sen jälkeen jo valmiiksi huono tilanne voi muuttua todella huonoksi ellei jopa katastrofaaliseksi.

Espoon Meripelastajien järjestämät hätärakettiammunnat 10.3.2012 - kuvassa hätäraketti (kuvaaja: Mikael Albrecht)
Punainen laskuvarjoraketti (kuva: Mikael Albrecht)

Ikävä yllätys on myös joidenkin hätärakettien ja soihtujen saman näköisyys. Jos luulee sytyttävänsä soihdun ja liikkeelle lähteekin hätäraketti, voi raketti osua jonnekin minne sen ei todellakaan pitänyt mennä. Lasikuituveneessä kuuma raketti tekee rumaa jälkeä ja sulattaa reiän runkoon hyvinkin nopeasti.

Näin veneilykauden ulkopuolella vapaaehtoiset meripelastajat järjestävät hätämerkinantoharjoituksia ympäri Suomen. Tilaisuudessa veneilijät voivat luvallisesti ja turvallisesti harjoitella hätämerkinantovälineiden käyttöä. Tänä vuonna pääkaupunkiseudulla harjoitukset järjestetään Espoon Haukilahdessa (Mellstenintie 6) sunnuntaina 28.2.2016 klo 10.00–16.00. Harjoituksessa käytettävät välineet ovat punaiset laskuvarjoraketit (ns. hätäraketit), punaiset käsisoihdut (hätäsoihtu) ja oranssit savut.

Oranssi savu, jota käytetään valoisan aikaan
Oranssi savu, jota käytetään valoisan aikaan (kuva: Mikael Albrech)

Harjoituksessa yli 18-vuotiaat veneilijät voivat ampua luvallisesti ja turvallisesti omia hätämerkinantovälineitään. Kaikkien käytettävien hätämerkinantovälineiden tulee olla valmistettu vuonna 2009 tai sen jälkeen. Ennen harjoitusta välineet tarkistetaan ja ampujille annetaan henkilökohtainen opastus niiden oikeanlaiseen käyttöön. Paikalle voi myös tuoda ilmaiseksi vanhentuneita tai muuten käyttöön kelpaamattomia pyroteknisiä hätämerkinantovälineitä niiden asianmukaista hävittämistä varten.

Harjoitukseen pääsee mukaan ilmoittautumalla Espoon Meripelastajien nettisivuilla 26.2.2016 mennessä. Harjoitus on Espoon Meripelastajien ja Helsingin Meripelastusyhdistyksen jäsenille sekä muiden Suomen Meripelastusseuran jäsenyhdistysten henkilöjäsenille ilmainen. Osallistuminen vaatii Suomen Meripelastuksen jäsenyhdistyksen jäsenyyden, joka maksaa 32 euroa. Voit liittyä yhdistyksen jäseneksi ilmoittautumisen yhteydessä.

Harrastanko vai olenko vapaaehtoistyöntekijä?

Meripelastuskausi 2015 vetelee viimeisiään. Espoon molemmat operatiiviset alukset, PV Emmi ja PV Westhouse, ovat siirtyneet pois valmiudesta, mutta koulutusalus PV Furuno on edelleen käytössä. Samalla päättyy viides kauteni vapaaehtoisena meripelastajana.

Näiden viiden kauden, eli 4,5 vuoden, aikana olen tehnyt paljon muutakin kuin ollut merellä auttamassa pulaan joutuneita. Meripelastus on yhdistystoimintaa ja yhdistystoiminta vaatii aika paljon työtä, jota me teemme oman palkkatyömme tai opintojen lisäksi. Espoon meripelastajiin kuuluu jopa sellaisia henkilöitä, jotka tulevat paikalle vain kun tarvitaan ns. paperipelastamista tai tehdään huoltohommia. He eivät elämäntilanteen tai terveyden tai muun asian takia voi tai ehdi tehdä varsinaista meripelastusta, mutta ovat valmiita auttamaan muissa hommissa.

Itse saan motivaationi siitä, että end-of-the-day pääsen merelle. Se kaikki muu mitä teen varsinaisen meripelastuksen ympärillä edistää sitä, että pääsen merelle luotettavan miehistön ja toimivan kaluston kanssa. Nämä ”ylimääräiset” tehtävät ovat lisääntyneet vuosien varrella. Alla kerron mitä olen tehnyt milläkin kaudella ja miten olen kasvanut nykyiseen rooliini meripelastajana. Pelottavin tunne tekstin kirjoittamisen jälkeen on se, että kaiken alla olevan jälkeenkin teen moneen muuhun meripelastajaan nähden aika vähän. Minulla ei ole hallitustehtäviä Espoossa enkä tee mitään valtakunnallisella tasolla. En kuulu valtuustoon enkä työryhmiin, mutta silti voisin käyttää päivän jokaisen tunnin meripelastuksen tukitoimintoihin.

Kausi 1: Tulokas, joka ei tiennyt mistään mitään. Meripäiviäkin tuli ”vain” parisenkymmentä. Kuuluin pikkujoulutoimikuntaan.

Kausi 2: Harjoittelija ja kausi, jolloin PV Furuno tuli taloon. Aloin hämärästi käsittää mitä tarkoittaa ”alusten kunnossapito ja huoltotyöt”. Meripäiviä tuli vähän enemmän kuin ensimmäisenä kautena, mutta ei vielä ihan järjettömän paljon. Rantapäiviä sitäkin enemmän, kiitos Furuno-proggiksen. Syyskuussa olin kansimies. Kävin myös Pelastustekniikka-kurssin Bågaskärissa.  Joku keksi, että PV Furunon kunnostuksesta voisi kirjoittaa blogia ja minä voisin sitä kirjoittaa. Osallistuin meripelastustaitokisoihin Jämsässä. Kuuluin pikkujoulutoimikuntaan.

Kausi 3: ensimmäinen kokonainen kausi kansimiehenä. Koko talven olimme ajelleet Veikkolaan ja takaisin kunnostamaan Furunoa. Ensimmäiset meripäivät tulivat itselleni vasta kesäkuun puolella, koska Furunon kunnostusproggis vei kaiken vapaa-ajan. Kävin Pelastustekniikka Jatko -kurssin Bågaskärissa ja muistan käyneeni PV Emmin tyyppikoulutukset samalla kun muut varustelivat viime tingassa Furunoa ennen ensimmäistä katsastusta (joka muuten feilasi…).  Joku keksi, että meillä pitäisi olla Facebook-sivut ja minä voisin olla sivujen admin-käyttäjä. Olin apumiehenä Bågassa Pelastustekniikka Jatko -kurssilla. Osallistuin meripelastustaitokilpailuihin Turussa. Meripäivistä ei mitään havaintoa, mutta muistan kyllä olleeni Espoon Top10:ssä, todennäköisesti kiitos Tall Ships Racen, missä olimme avustamassa aluksia sisääntulossa ja poislähdössä. Kuuluin pikkujoulutoimikuntaan.

Kausi 4: Talvella kävin Tutka1- ja Tutka2-kurssit. Sain jossain vaiheessa kuulla olevani PV Furunon alusvastaava. Mikäs siinä sitten. Opetellaan sitä. Sen kunniaksi kävin Konemieskurssin Bågaskärissa ja taisin käydä taas apumiehenä Peltek Jatko -kurssillakin. Koska olin aloittanut perämieskoulutuksen, tuli minun ensimmäistä kertaa pitää myös kansimieskoulutuksia. Yhdessä Jussin kanssa vedimme pari koulutusta kauden aikana ja opettelimme sitä puolta. Osallistuin meripelastustaitokilpailuihin Tampereella. Joku keksi, että meillä pitää olla Twitter-tili ja minä voisin olla sen admin-käyttäjä. Piti opetella Twitterin käyttö.  Joku keksi, että voisimme kirjoittaa ihan yleistä blogia, eikä pelkästään Furunosta ja minä voisin sitä kirjoittaa. No se ”joku” taisin olla kyllä minä itse. Kävin tenttimässä SRC-tutkinnon. Olin päällystöharjoittelijana Peltek Jatkolla ja minusta tuli aliperämies. Meripäiviä oli n. 70. En kuulunut pikkujoulutoimikuntaan!

Kausi 5: Erittäin pitkä, rankka, mutta ah niin antoisa kausi! Kuuluin kisatoimikuntaan, joka oli toki aloittanut toimintansa jo edellisellä kaudella.  Aloitin urakkani kohti meripelastuskouluttajan roolia ja kävin päällystökurssin ensimmäisen ja toisen osan. Seilasin vajaan viikon PR Jenny Wihurilla Kööpenhaminasta Bremerhaveniin. Pyöritin paperilla eli excelissä Espoon nuorisotoiminnan aikataulutuksen eli vastasin kouluttajien ja tarpeen vaatiessa venepäällikön hankkimisesta viikottaista junnuiltaa varten. Keväällä kävin SPR:n EA1-kurssin ja syksyllä siihen päälle EA2-kurssin. Kävin Peltek Jatkolla apumiehenä ja Peltek-kurssilla kouluttajaharjoittelijana. Laskin viettäneeni Bågassa 7 tai 8 viikonloppua kauden aikana. Pidin parit kansimieskoulutukset ja parit junnutreenit. Kiitos tautisen huonon talven, ensimmäiset meripäivät tulivat jo maaliskuussa, joten nyt marraskuun lopussa takana oleva kausi tuntuu todella pitkältä, varsinkin kun syksy on ollut leuto ja aurinkoinen. Kisajärjestelyt veivät ison osan kaudesta ja monella meripäivät jäivät tästä syystä vähiin. Itse sain onneksi kaivettua niitä n. 70-80 (blogia kirjottaessani tarkistuslaskenta on vielä käynnissä), vaikka aikaa meni niin paljon kaikkeen muuhunkin. Ja jotta en laiskostuisi talven aikana, otin vastuulleni hätärakettiammuntojen järjestelyn ja lupauduin myös järjestämään talviajan koulutuksia nykyisille harjoittelijoille, jotta saamme heidät puskettua kansimiehiksi.

Katson siis tekeväni vapaaehtoistyötä vaikka usein virheellisesti puhun harrastamisesta. ”Vapaaehtoistyö” sanana kertoo paljon enemmän ja muistuttaa minua myös siitä, että vaikka tämä on vapaaehtoista, tämä on silti työtä: jos minä en tee omaa osuuttani, se osuus saattaa silloin jäädä tekemättä. Eli vaikka välillä se oma kotisohva ja illan tv-sarjat tuntuvat paljon houkuttelevimmalta kuin esimerkiksi alusvastaavien kokous, väännän itseni väkisin asemalle kokoustamaan toisten vapaaehtoisten työntekijöiden kanssa.

Tästä kaikesta huolimatta käsi sydämellä voin sanoa: päivääkään en vaihtaisi pois <3

 

On lauantai-iltoja ja sitten on lauantai-iltoja…

Mikä on unelmiesi lauantai-ilta? Kotisohvalla hyvän ruoan ja viinin kanssa, kainalossa elämänkumppani? Kannat katossa kaupungin parhaassa bileravintolassa ystävien kanssa? Ajoissa nukkumassa omassa lämpöisessä sängyssä, jossa nukut sikeästi sunnuntaiaamuun saakka?

Juuh, kyllä sitä muutaman kerran viikonlopun aikana mietti taas harrastusvalintojaan, mutta kuten niin monesti muulloinkin, aika kultaa muistot kohtuullisen nopeasti ja nyt kotisohvalla ollessani mietin vain kuinka älyttömän hauska viikonloppu meillä taas oli!

Tavoitteena oli laittaa saaritukikohtamme Anturi talviteloille. Paljon piti puuhata ja paljon myös puuhattiin! Itse olin enemmän huoltojoukoissa ja eli kannoin ruokaa pöytään aina kuin mahdollista samalla kun muu gängi haravoi pihan, tyhjensi räystäät, harjasi katot, korjasi muutamia terassin puutteita, yms. yms. yms. Laiturin ramppi siirtyi talviunille saunan terassille, soutuvene telakoineen telakoitiin ylemmäs (toivottavasti) tulevien jäiden tieltä, sauna kuurattiin ja mökki siivottiin.

Tontut vauhdissa (Kuva Anni Muukkonen)
Tontut vauhdissa (Kuva Anni Muukkonen)
Lounas on valmis (Kuva Anni Muukkonen)
Lounas on valmis (Kuva Anni Muukkonen)
To-Do lista oli kiitettävän pituinen
To-Do lista oli kiitettävän pituinen

Mielenkiintoiseksi, ja hieman erilaiseksi, viikonlopun teki lauantai-iltapäivällä yltymään alkanut tuuli. Se pirulainen osui suoraan Anturin eli Herrökobbenin laituriin ja jossain vaiheessa päällikkömme Tumppi alkoi huolestua PV Emmin pysymisestä laiturissa. Alus oli kiinni kuudella köydellä, mutta aina välillä aallot repivät köysiä ilkeän tuntuisesti. Olimme käyneet saunassa ja syöneet iltaruoan kun Tumppi pyysi meidät kaikki istumaan alukseen ja pähkimään mitä tehdään. Maha täynnä quesadilloja ja jäätelöä oli hyvä mennä istumaan keinuvaan alukseen ja tuijottamaan pimeänä vellovaa merta 😉 Eipä me siinä kauan istuttu kun päätimme irrottaa köydet: tuulimittari näytti tuulen voimakkuudeksi 12-13 m/s.  Ilmatieteenlaitos osasi kertoa, että Harmajalla on puuskissa 20 m/s.

Kello oli noin 22.30 kun lähdimme kohti Espoonlahtea, jonne tuuli ei päässyt nostamaan aallokkoa. Harjoittelimme pimeäajoa parisen tuntia ja mietimme miten tappaisimme aikaa aamuyöhön asti, jolloin tuulen pitäisi alkaa hellittää. Puolilta öin päätimme kiinnittyä Pentalan vuorovenelaituriin muutamaksi tunniksi nukkumaan. PV Emmissä on punkat neljälle hengelle ja miehistössä meitä oli kuusi. Neljä nopeinta siis pääsi jotenkinkutenkin vaaka-asentoon, kaksi jäi ohjaamoon, toinen naviskan penkille ja toinen lattialle pelastuspukupusseista tehdyn patjan päälle. Itse olin Emmin toisessa yläpunkassa. Tein Finnfillstä itselleni tyynyn ja vedin lämpöpeiton päälleni. Tapsa koisasi jo siinä punkalla minkä alta olisi löytynyt tyynyt ja peitot, eikä parin tunnin unien takia viitsinyt kaveria häiritä. Lämpöpeittoa todella tarvitsi, koska Emmin keulapiikin lämmitys ei toimi ja ohjaamossa ”nukkuvat” paistuivat lämmityksen huutaessa siellä täysillä. Vähän väliä heräsimme Virvestä kuuluviin keskusteluihin, mutta meitä ei onneksi kaivattu.

Tuulta paossa (kuva Sanna Lehtonen)
Tuulta paossa (kuva Sanna Lehtonen)

Puoli viisi kulutusakusto alkoi varoittamaan alhaista latausta. Emme olleet maasähkössä kiinni, joten moottorit piti saada käyntiin. Tuuli oli tyyntynyt jonkin verran, joten lähdimme kohti Herrökobbenia. Pimeys oli suunnaton: sumuinen sade aiheutti sen, ettei valonheittimilläkään nähnyt mitään muuta kuin heijastavia pintoja. Stora Herrön eteläpuolen kapeassa rännissäkään ei nähnyt rantaa ollenkaan. Onneksi viitoissa on heijastimet!

Vähän viiden jälkeen rantauduimme Herrökobbenille. Tuuli oli rauhoittunut aika paljonkin, mutta maininkia oli vielä jäljellä. Keulaan pistimme varmuuden vuoksi tuplavarmistuksen. Väsyneinä menimme mökkiin ja söimme vähän välipalaa. Painuimme vielä muutamaksi tunniksi pehkuihin ja ainakin osa meistä onnistui nukkumaan aina reiluun kymmeneen asti. Sen jälkeen kahvia koneeseen, vähän pekonia ja paistettuja munia, niin loputkin puuhastelut saatiin tehtyä ennen kotiinlähtöä.

Että semmoinen viikonloppu! Ei tarvinnut jonottaa taksijonossa aamuyöllä eikä hakea krapularuokaa snagarilta, mutta nauruhermot olivat silti kovassa käytössä. Mepeperhe aiheuttaa sen, että hauskaa on, vaikka aurinko ei aina paistakaan eikä revontulet loimota 🙂

Hommat hoidettu! (Kuva Anni Muukkonen)
Hommat hoidettu! (Kuva Anni Muukkonen)

Koulutuskauden päätös

Eli kertomus siitä kuinka kaikki ei aina mene ihan niin kuin Strömsössä.

Pelastuslautta maalihenkilöineen jätetty odottamaan löytymistä. Kuva Santeri Santavirta.
Pelastuslautta maalihenkilöineen jätetty odottamaan löytymistä. Kuva Santeri Santavirta.

Virallinen koulutuskautemme päättyy lokakuun loppuun. Silloin viikoittaiset keskiviikkokoulutukset päättyvät ja jäämme odottelemaan huhtikuussa alkavia seuraavan kauden koulutuksia. Partioajoissa toki kouluttaudumme koko ajan ihan niin kuin koko kesän, mutta niidenkin määrä alkaa hiipua. Ihan joka ilta emme enää ole merellä, mutta päivystämme toki koko ajan.

Viime keskiviikon koulutuksemme oli siis tämän koulutuskauden ”päätösjuhla”. Saimme vieraiksi koulutukseen rajavartioston PV:n ja meripelastuskeskus Helsinkikin oli mukana hoitamassa radioliikennettä. Koko koulutuksen isoin oppi tuli heti alussa: tapahtui jotain rutiineista poikkeavaa, emmekä osanneetkaan enää toimia.

Istuskelimme asemalla odottamassa käskynjakoa kun yhtäkkiä hälytysmiehistöön kuuluvien kännykät piippasivat tekstiviestin saapuneeksi: ”HÄLYTYS V SL 2184 HARJOITUS Miessaari kadoksissa 4 henkilöä ja vaalea vene. Toiminta MEPE HKI 2 <KUITTAA>”. Vastailimme viestiin omat ETA:mme (estimated time of arrival) ja jäimme odottamaan lisätietoja. Ensimmäinen virhe. Hetken aikaa siinä palloiltuamme koulutuksen järjestäjät Marcus ja Sante ilmoittivat, että mitään muuta ohjetta ei harjoituksiin ole tulossa. Päivystävä päällikkö oli lähtenyt satamaan, mutta yksi Westhousen päälliköistä käskytti Westhousen lähtövalmiiksi. Olemme tottuneet siihen, että harjoituksissa on miehistöjaot eri aluksiin valmiiksi mietittynä ja siitä tietää millaisella varustuksella pitää lähteä liikkeelle: avovene Westhousessa vaatetusta pitää mahdollisena pakkasiltana olla päällä vähän enemmän kuin PV Emmin lämmitetyssä kopissa. Lähdimme selvittämään päivystävältä päälliköltä, että kuka on menossa mihinkin alukseen. Toinen virhe. Päivystävä päällikkömme oli nimetty OSC:ksi (On Scene Coordinator, tuttavallisesti ”oscu”) ja hänellä oli täysi työ miettiä aluksille etsintäaluetta. Jäimme odottamaan tumput suorina päällikön ohjeita. Kolmas virhe. Oli tilanne mikä tahansa ja hälytys millainen tahansa, veneet pitää saada lähtökuntoon nopeasti. Sillä ei olisi tässä vaiheessa mitään merkitystä missä aluksessa tulisit olemaan. Ja sen miehistöjaon olisi voinut hyvin hoitaa joku muu kuin päivystävä päällikkö. Kukaan ei vaan ottanut tätä tehtävää hoitaakseen vaikka paikalla oli perämiehiä ja aliperämiehiä. Neljäs virhe.

Eli aikamoisen alkusähellyksen jälkeen pääsimme kuitenkin lähtemään merelle suorittamaan etsintää. PV Furuno jäi hitaimpana etsimään lähialueita, PV Westhouse etsittävän alueen keskipaikkeilta ja PV Emmi lähti pisimmälle. Rajan PV:lle annettiin heidän tulosuunnalleen sopiva alue. Etsintä itsessään sujui kohtuullisen hyvin ja nopeasti rajan PV oli löytänyt luodolla olevat kaksi henkilöä ja PV Westhouse pelastuslautassa värjöttelevät kolme henkilöä. Tässä vaiheessa selvisi, että henkilömäärä onkin kuusi ja yksi on siis vielä kadoksissa. PV Emmi oli etsinyt Torra Lövön ympäristöä, mutta jossain vaiheessa miehistö huomasi, että koilliskulma oli jäänyt vajaaksi. Tässä vaiheessa PV Furuno oli toimeton, joten ”oscu” passitti sen etsimään saaren ympäristön uudestaan. Ja kappas! Sieltähän se kolmas henkilö löytyikin veden varasta. Onneksi kyseessä oli harjoitusnukke, joka ei niin välittänyt veden kylmyydestä.

Pimeällä merellä etsiminen on äärimmäisen hankalaa, vaikka kuutamo valaisi keskiviikkoiltana hienosti. Melkein se teki etsinnästä haasteellisempaa, koska kuun kumotus loi varjoja laineisiin. Heijastimilla varustetut maalit (kaksi henkilöä luodolla ja pelastuslautta) löytyivät kohtuullisessa ajassa, mutta harjoitusnukke tummansinisellä liivillä, jossa ei ollut heijastimia, löytyi vasta toisen aluksen ajettua siitä ohi.

Saimme siis kaikista vastoinkäymisistä huolimatta harjoituksen läpi ja opimme paljon uutta ja kertasimme vanhaa. Järjestäjät Marcus ja Sante suunnittelivat hienon harjoitusillan, jossa jokaiselle harjoittelijasta päällikköön oli paljon opittavaa. Harvemmin päälliköt joutuvat keskiviikkoharjoituksissa moiseen rumbaan, ainakaan yllätyksenä.

Note from the author: Olen monesti kritisoinut ystävieni uusia hienoja, mutta mustia, ulkoiluasuja. Olet sitten kaupunkialueella, taajamassa, maastossa tai merellä, käytä aina värikkäitä vaatteita ulkoillessasi ja katso, että sinulla on PALJON heijastimia. Merellä varsinkin pidä huolta, että pelastusliiveissäsi on heijastimet ja ne ovat sellaiset, jotka veden varaan jouduttuasi kääntävät sinut selälleen.

 

Mistä on hyvät päälliköt tehty? Osa 2

Mitä viime keväänä opimme teoriassa, sen me laitoimme (tai ainakin yritimme laittaa) käytäntöön viime viikonloppuna Etsintä- ja pelastusyksikön päällystökurssin toisessa osassa.

17 kurssilaista löysi tiensä torstai-iltana Bågaskäriin erilaisin menetelmin. Suurin osa tuli kurssilla käytettävien PV5-luokan alusten (PV Aktian, PV Kotkan tai PV Rautauoman) tai PR Jenny Wihurin kyydissä saareen ja muutama sitten Inkoosta taksiveneen kyydissä. Ennen tätä kurssin toista osaa, olimme saaneet etätehtävän, jonka jokainen oli tehnyt itsenäisesti tai oman yhdistyksen päälliköitä apuna käyttäen. Etätehtävässä oli kuvattuna fiktiivinen partioajo ja sen aikana meripelastuskeskuksen antama meripelastustehtävä. Tehtävänämme oli kirjoittaa ylös toimintasuunnitelma, määrittää millaisia käskyjä annamme miehistölle missäkin vaiheessa sekä pitää viestipäiväkirjaa. Lopuksi partioajon tapahtumat tuli kirjata lokikirjaan Suomen Meripelastusseuran ohjeiden mukaisesti. Torstai-illan ohjelmaan kuului tämän tehtävän läpikäynti ja kävimme pienryhmissä läpi mahdolliset eroavaisuudet ja keskustelimme miksi kukin oli tehnyt minkäkin ratkaisun. Lopuksi kävimme tehtävän läpi koko ryhmän kesken. Tämä oli hyvä orientaatio viikonlopun aikana ajettavia harjoitustehtäviä ajatellen!

Kuten kaikilla mepekursseilla, ei tälläkään hukattu aikaa nukkumiseen. Perjantaina aloitimme aamiaisen klo 7 ja harjoitusbriefin ja varusteiden jaon jälkeen lähdimme ”partioajoon” aluksilla. Itse kuuluin PV Kotkan miehistöön yhdessä Petrin, Ossin ja Akin kanssa. Muutenkin kurssi oli aika miehinen: olin ainoa naispuolinen osallistuja, mutta onneksi maaliryhmässä oli muutama oman sukupuolen edustaja, niin ei ihan päässyt ”äijistymään” (enempää…) viikonlopun aikana!

Meillä Espoossa on PV4-luokan alus, joten nyt kurssilla käytetyt alukset olivat astetta isompia. Perusperiaatteet ovat kuitenkin samoja aluksessa kuin aluksessa, eikä päällystökurssin tarkoitus ole olla tyyppikoulutus PV5-aluksiin, joten keskityimme lähinnä varusteiden sijainteihin: mistä löytyy EA-välineet, paarit, palokalusto, yms. Merelle lähdettyämme testasimme MOB-puomin käytön, teimme PV Rautauoman kanssa hinausharjoituksia ja kokosimme paariradan kertaalleen. Heti aamusta kouluttajamme ja aluksen oikea päällikkö Peetu oli jakanut meille harjoituspäällikkövuorot ja minä sain kunnian aloittaa. Vaikka olen toiminut harjoituspäällikkönä Espoon harjoituksissa ja ollut Pelastustekniikka Jatko -kurssilla päällystöharjoittelijana, tämä tilanne aiheutti sellaista hyvää jännityksen tunnetta. Päälliköin MOB-puomin käyttöharjoituksen sekä hinausharjoituksen. Sen jälkeen luovutin päällikkyyden Akille ja siirryin itse lounasvuoroon. Lempeä kokkimme Anssi oli pakannut meille lounaat mukaan aluksiin, koska päivän aikataulu oli liian tiukka lounaalle maissa.

PV Rautauoma harjoittelee vesitykin käyttöä (kuva Heikki Juvonen)
PV Rautauoma harjoittelee vesitykin käyttöä (kuva Heikki Juvonen)

Hieman ehkä yllätyksenä Akin päällikkyys alkoikin keikkamoodilla. Meripelastuskeskus Bågaskär (tai Båkatsär kuten Pirkanmaalla sanotaan, terkkuja Kekelle!) alkoi tykittää tehtävää meille. Jotta en pilaa kurssia ensi vuoden kurssilaisilta en kerro keikkojen sisältöä sen kummemmin. Itselle iso osa oppimisprosessia oli harjoituskeikkojen yllätyksellisyys ja oli mukavaa, että keikkojen sisältö tuli ihan yhtä yllätyksenä kuin oikeassakin partioajossa. Koko viikonlopun aikana pääsimme testaamaan johtajuustaitojamme erilaisilla meripelastustehtävillä: ensiapu, hinaus, etsintä, pelastaminen maastosta, yms. Kaikista suurin painotus kurssilla on viestintään, joka on kaiken a ja o. Virve-puhelimen tangenttipiippaus tuli tutuksi viikonlopun aikana. Oli hyvä, että kurssin ensimmäisellä osalla kouluttajat olivat painottaneet Virven käytön opettelua kesän aikana. Puheryhmiä piti osata vaihtaa nopeastikin kun olimme yhteyksissä eri ”viranomaisiin”.

Pimeätoimintakin tuli hyvin tutuksi. Perjantai-iltana teimme harjoituksia noin klo 22 asti ja lauantaina lähes puolille öin. Aikaa ei tuhlattu lepohetkiin: kävimme öisin nukkumassa 6-7 tuntia ja lähdimme takaisin merelle tai oppitunneille. Kevään kurssiosuuden jälkeen jäljellä oli vielä pari oppituntia, joissa kävimme läpi tavallisimpien meripelastustehtävien toiminnan perusajatukset sekä olosuhdeasioita, jotka tulee ottaa huomioon etsintää suunniteltaessa ja toteuttaessa: etsittävä kohde, etsintäalueen laajuus, aallonkorkeus, miehistön vireystaso, näkyvyys, yms. Kaikki nämä vaikuttavat siihen kuinka kauan etsintä kestää, kuinka suurella nopeudella etsintä kannattaa suorittaa ja kuinka usein tähystäjiä tulisi vaihtaa. Lisäksi pidimme huolta, että muistimme oikeat tähystysilmoitukset: kohde – vas/oik – suunta – etäisyys, esim. ”vene – oikea – 020 – lähellä”.

PV Kotka ajamassa harjoituskeikalle (kuva Sanna Lehtonen)
PV Kotka ajamassa harjoituskeikalle (kuva Sanna Lehtonen)

Lauantaina päivällä teimme kolme harjoitusta, joista yhteen liittyi englanninkielinen hätäliikenne. Ihaillen kuuntelin Akin suorittamaa radioliikennettä, kunnes minut käskettiin ulos tähystämään.  Onneksemme liikenne on tallennettu ja pystyn toivottavasti kuuntelemaan sen myöhemmin kokonaisuudessaan. Arpaonni arpoi oman harjoituspäällikkövuoroni iltaharjoitukseen. Olin kuullut jos jonkinlaista kauhutarinaa kahteen asti aamuyöllä kestävästä harjoituksesta, jossa yli puolet miehistöstä oksentaa takakannella 2,5 metrisessä aallokossa. Luontoäiti oli kuitenkin meidän puolellamme ja keli oli kirkas ja tuultakin vain nimeksi. Tähtitaivaskin oli kuulemma upea, mutta en päässyt sitä ihailemaan kun tehtäväni oli istua aluksen sisällä ja pitää sormea Virven tangentilla. Harjoitus oli mahtava ja kaikki neljä alusta tekivät siinä yhteistyötä. Radioliikennettä oli melkoisesti ja harjoitusjokemme Ilari mainitsi myöhemmin, että harjoituksen aikana Virven tangenttia oli painettu yhteensä lähes 500 kertaa. Hyvä startti sille, että asian rutiiniksi muodostumiseen tarvitaan n. 10 000 toistokertaa. Ensimmäinen prosentti suoritettu!

Lauantai-illan harjoitus saatu päätökseen ja alukset takaisin satamassa (kuva Petri Kinnunen)
Lauantai-illan harjoitus saatu päätökseen ja alukset takaisin satamassa (kuva Petri Kinnunen)

Sunnuntaiaamuna saimme nukkua kahdeksaan asti, mutta ainakin itse kävin illan harjoituksen jäljiltä sen verran ylikierroksilla, että uni jäi vähiin. Lähdimme vielä kerran merelle ja teimme neljä nopeaa keikkaa, joihin oli luotu vähän aikapainetta. Tämä aiheutti päällikölle stressitekijöitä ja parissa paatissa väsymyskin oli alkanut tuottaa tulosta. Meillä kuitenkin sunnuntai tuntui menevän vielä paremmin kuin lauantai ja miehistö tetsasi hyvällä sykkeellä keikat kunnialla maaliin. Viimeisen jälkeen oli epäuskoinen olo: nytkö tämä jo loppui? Toisaalta olisi vielä halunnut jatkaa, mutta toisaalta takki alkoi olla tyhjä niin kurssilaisilla kuin kouluttajillakin, että kotiinlähtöäkin odotti aika moni.

Kurssilla tehtiin hyvin peruskeikkoja. Välillä meripelastusharjoituksissa tuntuu galaksit räjähtävän vähän turhankin paljon: harjoituksiin sotketaan epärealistinen määrä eri aiheita ja vaikeusaste on nostettu turhan korkealle normaaleihin meripelastustehtävien tasoon nähden. Mutta nämä ihan perustehtävät ovat koulutuksen suola. Ne antavat parhaat toimintatapamallit oikeita meripelastustehtäviä varten. Lisäksi kurssilla käytiin palautekeskustelut koko ryhmän kesken aina keikkasettien jälkeen. Niissä yleensä aika loppui kesken ryhmämme puheliaisuuden vuoksi, mutta vaikka meripelastuskouluttajille mikään ei tunnu olevan mahdotonta, extratuntien saaminen vuorokauteen vaikuttaa olevan heidänkin ulottumattomissa.

On uskomatonta ajatella, että tämänkin kurssin toteutti liuta vapaaehtoisia. Niin ammattitaitoisesti kaikki tehtävät olivat suunniteltu ja toteutettu. Aikataulutkin pitivät lähes minuutilleen. Olen erittäin tyytyväinen, että kansimieheksi tultuani päätin lähteä mukaan päällystökoulutukseen. Näin laadukkaita johtamisharjoituksia on harvassa järjestössä, varsinkaan vapaaehtoisten organisoimana. Suuri kiitos kouluttajille sekä maalihenkilöille! Olette kultaakin arvokkaampia kun jaksatte vapaaehtoisesti viettää lauantai-iltaa pelastuslautassa pimeällä merellä, jotta toverimeripelastajat saavat oppia uutta.

Vinkki tuleville kurssilaisille: opettele juomaan kahvia. Siitä pitäisi olla koulutuskortissa oma kohtansa mihin pitää kerätä tarvittavat ”opetettu – harjoitellut – osaa” -rastit.

PR Jenny Wihuri lähdössä kotimatkalle (kuva Sanna Lehtonen)
PR Jenny Wihuri lähdössä kotimatkalle (kuva Sanna Lehtonen)

Making of… MPTK15

En oikein voi blogata kisoista itsestään mitään, koska toimitsijana näin kisapäivästä vain pienen promillen murto-osan. Tästä syystä keskitynkin kertomaan siitä mitä vaati, että 5.9.2015 Espoon Tapiolassa ja Haukilahdessa 22 joukkuetta pystyi kilpailemaan meripelastustaidoissa.

Jo vuonna 2011, Kotkan kisojen jälkeen, me espoolaiset aloimme miettiä, että mitäs jos järkkäisimme meripelastustaitokisat vuonna 2015. Kyseessä olisi 30. kilpailut, eli jonkinlainen juhlavuosi. Espoon Meripelastajille vuosi 2015 olisi 50. toimintakausi, varsinaiset 50-vuotisjuhlat olisivat vasta vuonna 2016.

Asia hautui pienen porukan mielissä useamman vuoden ja olimme tyytyväisiä kun Tampereen kisoissa 2014 julkistettiin, että Espoo saisi kisat järjestettäväkseen seuraavana vuonna. Ensimmäinen ”virallinen” mptk15-kokous pidettiin jo seuraavalla viikolla, Tampereen kisojen jälkimainingeissa. Yli vuosi meillä oli aikaa. Sitä luulisi, että olisi hyvin ehtinyt hoitaa kaiken valmiiksi ennen kisapäivää, mutta kyllähän kaikki tietävät kuin hyvä motivaattori herra Viime Tippa onkaan! Niinpä kisoja edeltävänä yönä, ja vielä kisapäivän aamunakin kuuden aikaan, printteri lauloi ja laminointikone kiehui.

Koko vuoden tapasimme asemalla joka toinen torstai MPTK15-kokouksen merkeissä. Alkuun projektipäällikkö Marcus etsi henkilöitä vetämään isoja vastuualueita: ratamestari, huolto, varusteet, markkinointi, resursointi, turvallisuus, yms. Nimiä tuli listalle hyvään tahtiin vaikka alussa olikin pientä epätoivoa ilmassa, kun ainoastaan pieni porukka ymmärsi kisajärjestelyiden laajuuden ja monen suusta kuului ”ehtiihän sitä vielä hyvin…”.

Ratamestari Tumppi kokosi ympärilleen ”dream teamin”, jonka kunnianhimoinen tavoite oli luoda rata, jossa joukkueet tekisivät meripelastusaluksilla keikkoja sen sijaan, että juoksisivat ympäri kaupunkia rastilta toiselle. Keväällä 2015 veneiden käyttäminen kisoissa julkistettiin suurelle yleisölle kun meripelastusseura anoi lainaan PV1-luokan aluksia kisoja varten. Samoin kisakutsussa painotettiin veneenkäsittelytaitoa. Enää ei voinut perääntyä!

Rata pidettiin salassa muulta kisaorganisaatiolta ihan viimemetreille asti. Edes kisajohtaja Marcus ei tiennyt radasta mitään ennen kuin oli aivan pakko. Kesän aikana PV Westhousen AIS-lähetin sammutettiin useaan eri otteeseen kun kisarataa testattiin ja jossain vaiheessa rataryhmä totesi, että aivan maksimi joukkuemäärä olisi 28.

Resursointi oli ehdottomasti yksi kilpailun suurimmista haasteista. Koska kisassa tultaisiin käyttämään aluksia, tarvitsimme normaalin rastimiehityksen lisäksi aluksiin miehistöt, jotka toimivat myös tuomareina. Onneksi espoolaisilla meripelastajilla on suhteita vähän joka suuntaan ja kaukaisimmat toimitsijat tulivat kisoihin aina Kemistä saakka! Ilman suunnatonta apua Helsingin Meripelastusyhdistykseltä tai Meripelastusasema1:ltä emme olisi kisoista kunnialla selvinneet. Rekrytointi oli massiivista ja aina kun vastaan käveli joku edes kaukaisesti meripelastajaa tai vastaavaa muistuttava henkilö, kysyttiin pääsisikö hän mukaan toimitsijaksi. Ainakaan Jasmo Pirkanmaalta ei vastaa enää ikinä ”kyllä” yhteenkään Espoon mepejen pyyntöön: leppoisa kisaturismi vaihtui vesisateessa PV1-aluksessa tuomarointiin. Tasan eivät käy onnenlahjat!

Elokuussa tahti alkoi olla melkoinen. Alkuun hyviltä tuntuneet Facebook-ryhmät ja Dropbox-kansiot alkoivat ns. ”vuotaa yli” ja tietoa tuli aivan liian monesta paikasta ja liian monelle ihmiselle. Oli pakko alkaa suodattamaan tietoa, mikä johti siihen, että jotain oleellista saattoi jäädä huomaamatta. Tässä kohtaa viimeistään oli hyvä keskittyä vain ja ainoastaan omaan vastuualueeseensa, luottaa siihen, että jokainen hoitaa oman tonttinsa ja antaa kisajohtajan stressata kokonaisuudesta. Kisoja edeltävänä perjantaina otimme vastaan joukkueiden ilmoittautumiset, opastimme halukkaita PV1-alusten käytössä ja pidimme joukkueenjohtajien palaverin. Ja aika paljon kaikkea muuta! Viimeinen lähti asemalta kotiin ”nukkumaan” joskus yhden aikaan ja ensimmäinen tuli paikalle kisa-aamuna noin klo 5.00. Itse en jaksanut lähteä kotiin vaan kellahdin yhteen PR Jenny Wihurin punkkaan viettämään erittäin levottomat viisi tuntia.

Alla oleva kuvakimara saa kertoa järjestelyistä loput! Kiitos vielä kerran kaikille mukana olleille: kisaajat, toimitsijat, kannustajat, kotijoukot ja muuten vain hengessä mukana eläneet!

IMG-20150902-WA0001
Keskiviikkona ennen kisoja harjoittelimme radan läpi. EA-rasti käytiin läpi aseman pesuhuoneessa. Missäs muualla…

 

IMG-20150902-WA0002

IMG-20150902-WA0003
Myös kisojen viestintä harjoiteltiin läpi edeltävänä keskiviikkona. Viimeiset muutokset siihen tuli kisa-aamuna klo 6.40…

 

IMG-20150905-WA0025
Tatun mielestä meillä ei ollut perjantaina tarpeeksi tekemistä, joten hän heitti avainnippunsa satama-altaaseen.

 

IMG-20150904-WA0002
Avainpelastaja Matti ”Näsä” Nurmi to the rescue!

 

IMG-20150904-WA0006
Maalialueen rakentaminen käynnissä

 

11223350_10153615356708960_476395524413386977_o

IMG-20150905-WA0026
Bågaskäristä tuttu Aivo (tai Raivo, en erota heitä toisistaan) saa vesipelastusrastivaatetusta ylleen

 

11793353_900049576741083_1800548866_n
EA-rastin varusteet valmiina lähtemään ”saareen”.

 

IMG-20150905-WA0034
Mihin tarvitaan A-tikkaita?

 

IMG-20150905-WA0042
PV1-alukset valmiina koitokseen. Tässä vaiheessa kaikki alukset toimivat vielä hyvin. Aamulla yksi oli jo pelistä poissa.

 

11997884_10204280593646455_896302114_n
Kisapäivän aamuna EA-rastin hypotermiapotilaat saivat kylmän suihkun.

 

 

IMG-20150905-WA0031
Minni Paha luotsaamassa varusteita EA-rastille

 

IMG-20150905-WA0038
EA-rastin yksi tehtävä oli suuren verenvuodon tyrehdytys

 

IMG-20150905-WA0039
Myös hypotermiauhreilla oli kohtuullisen aidon oloinen maskeeraus!

 

IMG-20150905-WA0028
Pintapelastusnuket matkalla Tapiolan yleisörasteille
Tapiolan yleisörastien mallijoukkueen kastliinan heittosuoritus
Tapiolan yleisörastien mallijoukkueen kastliinan heittosuoritus

 

Pinnat kiristyy

Enkä nyt tarkoita polkupyörän pinnoja.

MPTK15_logoPuhelin soi monta kertaa päivässä. Facebookin salaiset ryhmät tulvivat informaatiota, joissa ei pysy enää mukana. Dropboxin kansioissa on turhan monta excel-taulukkoa turhan monesta eri asiasta. Sähköposti laulaa. ”To do” -listoja on kännykässä, post-it-lapuilla ja vessapaperilla. Vähän väliä mieleen tulee joku ”ai niin, tuokin pitää hoitaa” -hässäkkä ja ”To do” -lista senkun pitenee.

H-hetki lähestyy yhtä aikaa liian hitaasti ja liian nopeasti. Tehtävää olisi vaikka kuinka ja paljon eikä vuorokaudessa riitä tunnit. Mutta samalla sitä toivoo, että tämä kaikki olisi jo ohi. Tai ainakin oltaisiin siinä pisteessä, että kisaajat toivotetaan tervetulleiksi.

Väsyttää. Kahvia kuluu. Yksi meripelastaja ompelee pukuja rastihenkilöille. Toinen miettii, että miten ihmeessä kehtaa ruinata vielä yhtä palvelusta kolmannelta. Neljäs miettii, että mistä löydettäisiin 49 kpl niitä vanhoja Nokian isopäisiä latureita. Ja sitten on ne 96 muuta toimitsijaa, jotka toivottavasti lauantaihin mennessä tietävät mitä tekevät ja milloin.

Harjoitus tekee mestarin sanotaan. Edellisistä Espoon järjestämistä kisoista on 30 vuotta. Tällä tahdilla me olemme mestareita vuonna 2045.

 

Kadonnut: kesä 2015

Jonnekin se meni. Kesä 2015. Muistelen lähteneeni lomille kesäkuussa, kun tämän kauden uudet tulokkaat ottivat ensimmäisiä haparoivia askeleitaan partioajoissa.  Tiedän heinäkuussa palanneeni takaisin meripelastuksen pariin, kun näistä tulokkaista oli alkanut kehkeytyä oikein pätevää sakkia. Olen jossain vaiheessa tiedostanut, että meripelastustaitokilpailut lähestyvät, mutta niihinhän on vielä kaksi kuukautta aikaa eli mikä hätä tässä on. Eikun…. Eipäs enää olekaan! Totuus on, että kisat ovat JO REILUN KAHDEN VIIKON KULUTTUA! Mitä ihmettä tapahtui kesälle ja koko sille suunnattoman pitkälle ajalle kun niitä kisoja piti hyvin ehtiä valmistella?!

On tässä ollut vähän kaikenlaista ja suuri osa siitä on tietenkin ollut kisavalmisteluihin liittyvää. Mutta koko tämän kisahärdellin keskellä on meidän pitänyt pyörittää partioajoja, koulutuksia, nuorisokoulutuksia sekä pitää huolta byrokratiasta, jonka avulla tämä yhdistys pysyy pystyssä. Ja osa meistä on onnistunut pitämään myös ihan normaalin neljän viikon kesälomankin, vaikka kisaorganisaatiosta tuskin kukaan oli täysin tavoittamattomissa lomansa aikana. Tiedottajamme lomailee tällä hetkellä Karibialla, mutta otti mukaan nettimokkulan, joka mahdollistaa yhteydet myös sieltä käsin.

Täysillä siis painamme eteenpäin vaikka Lokikirja onkin elänyt vähän hiljaiseloa. Lupaan palata ”ruotuun” blogitekstien kanssa kun kisat ovat ohi ja elämä ehkä jollain viisiin normalisoituu. Allekirjoittaneella on tällä kaudella edessä vielä ainakin päällystökurssin toinen osa ja kouluttajaharjoittelijana pyörimistä Peltek- ja Peltek Jatko -kursseilla. Näistä kuulette varmasti blogitekstin muodossa lisää!

Kariltairroitus
Avustettavan kariltairroitus (kuva Anni Muukkonen)

 

Sumuinen aamu Herrökobbenilla (kuva Anni Muukkonen)
Sumuinen aamu Herrökobbenilla (kuva Anni Muukkonen)

 

Jälleen yksi asiakas köyden päässä (kuva Tuomas Kalanti)
Jälleen yksi asiakas köyden päässä (kuva Tuomas Kalanti)

 

Kylkihinausta asiakkaan näkökulmasta
Kylkihinausta asiakkaan näkökulmasta