Vihreän Paidan metsästys

Eli minustako meripelastuskouluttaja.

En muista, milloin ajatus kouluttajaksi ryhtymisestä heräsi. Suurella todennäköisyydellä tämä tapahtui heti suoritettuani ensimmäisen Suomen Meripelastusseuran järjestämän kurssin. Kyseessä oli Pelastustekniikkakurssi ja kalenteri näytti toukokuuta 2012. Olin silloin ollut mukana vapaaehtoisessa meripelastustoiminnassa vuoden verran ja huomannut, että kyseessä ei ole pelkästään harrastus vaan elämäntapa ja vapaaehtoistyö. Salaa ihailin vihreäpaitaisia kouluttajia, kaikkitietäviä ja kaikkiosaavia, sekä heidän hyvää pössistä.

Vihreä paitainen Joonas Lahelma ohjeistaa knaapikiinnitystä Peltek #11 kurssilaisille. Kuva Anni Muukkonen
Vihreäpaitainen Joonas Lahelma ohjeistaa knaapikiinnitystä Peltek #11 kurssilaisille. Kuva Anni Muukkonen

Aikaa kului lisää ja seuraavana vuonna kävin Pelastustekniikka Jatko -kurssin. Muistan hetken kun kurssinjohtaja kertoi loppukahvien aikana, että kurssin käyneet voivat jatkossa tulla mukaan maalihenkilöksi. Aika nopeasti ilmoittauduin seuraavalle Peltekin Jatkolle apukädeksi! Parin viime vuoden ajan olen käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti Bågaskärissa Peltek Jatko -kursseilla maalimiehenä ja keväällä 2015 kävin kouluttajakurssin. Kurssin käyneistä ei tule heti meripelastuskouluttajia eivätkä kaikki kurssin käyneet edes sellaisiksi halua. Kurssille kannattaisi mennä oikeastaan jokaisen, jonka vastuulle kuuluu kouluttamista omassa yhdistyksessä. Ainakin meillä Espoossa kaikki päällystökoulutuksessa olevat ja päällystöön kuuluvat ovat velvoitettu pitämään koulutuksia.

Meripelastuskouluttajaharjoittelijaksi pääsee tällä hetkellä kun on ollut vähintään kolme vuotta kansimiehenä. Kouluttajaharjoittelijana käydään ensin Pelastustekniikkakurssilla seuraamassa koulutusta ja seuraavilla kerroilla saa jo oman osaamisensa puitteissa harjoituksia vedettäväksi.

Mistä ihmeestä oma intoni kumpusi? Olen muutenkin aktiivinen meripelastaja, joten miksi haluaisin lisätä ”työkuormaani” ja ruveta viettämään aikaani Mellstenin lisäksi myös Bågaskärissä ja alueellisilla kursseilla muualla Suomessa? Ja miten ihmeessä minä voisin olla sellainen ”kaikkitietävä ja kaikkiosaava”?

Koska paras tapa oppia uutta ja edistää omaa ymmärrystään on toimia itse kouluttajana. Eikä tässä lajissa voi koskaan olla ”kaikkitietävä” tai ”kaikkiosaava”. Ei edes meripelastuskouluttaja.

13131097_10208793412419856_4246082734594321372_o
Luodolta pelastaminen -harjoitus Pelastustekniikkakurssilla #25. Kuva Saara Höydén

Takana olevat mepevuodet ovat lisänneet itseluottamustani ja olen myös huomannut, että ei ole olemassa sellaista kuin ”väärinpelastettu”. Pelastaa voi monin eri tavoin ja juuri näitä erilaisia tapoja olen oppinut ollessani mukana aktiivisessa meripelastustoiminnassa. Lisäksi toimiessani kouluttajaharjoittelijana ja maalihenkilönä kursseilla, olen oppinut uusia hyviä toimintatapoja, joita kurssilaiset tuovat mukanaan omista yhdistyksistään. Meripelastuskouluttajat ovat vuosien varrella keränneet hyväksi havaittuja metodeja ja kouluttavat niitä kursseilla. Tämä ei tarkoita, että nämä olisivat ne Ainoat Oikeat Tavat toimia vaan antavat toivon mukaan kurssilaisille lisää ideoita omaan työkalupakkiin. Meripelastuksessa tulee muistaa, että jokainen tilanne on kuitenkin erilainen ja siitä syystä työkalupakin pitää olla monipuolinen.

Aloitin viime elokuussa Peltekillä matkani kohti vihreää paitaa seuraamalla harjoituksia ja nyt viime viikonlopun Peltekillä osallistuin jo varsinaiseen kouluttamiseen, oikean kouluttajan valvovan silmän alla tietenkin! En ole varma, että kuinka kauan olen vielä kouluttajaharjoittelija, mutta sillä ei ole niin väliä, koska tunnen jo täysin ”kuuluvani joukkoon” vaikka vihreää paitaa minulle ei vielä olekaan.

Suomen Meripelastusseura ry kaipaa uusia kouluttajia riveihinsä. Jos olet aktiivinen meripelastaja ja koet, että sinusta voisi tulla meripelastuskouluttaja, tule mukaan kanssani tavoittelemaan Vihreää Paitaa! Ota yhteyttä Timo ”Tipi” Alataloon, joka toimii tänä vuonna kouluttajien vanhimpana.

Pelastustekniikkakurssi #25:n harjoituksia. Kuva Maria Arvonen
Pelastustekniikkakurssi #25:n harjoituksia. Kuva Maria Arvonen

Kouluttajakurssilla

Vietin viikonlopun aina yhtä ihanassa Bågaskärissa aloittamassa taivaltani kohti meripelastuskouluttajan ”uraa”. Kuulin tosin sunnuntai-iltapäivällä, että taival on alkanut jo Pelastustekniikkakurssilla, koska kouluttajaksi päästäkseen pitää olla tietyt kurssit käytynä. Mutta nyt siis vuorossa kouluttajakurssi.

Tulimme pienellä porukalla saareen perjantaina. Mukana oli viisi kurssilaista ja kaksi ohjaajaa. Harvoin sitä on Bågassa saanut olla kurssilaisena niin, että on ihan oma huone missä nukkua. Oi auvoa <3 Perjantai meni tutustuessa toisiimme. Suurimmaksi osaksi olimmekin jo ennestään tuttuja, mutta sen verran iso tämä mepeperhe on, että aina joku uusi naama tulee vastaan. Koska kukaan ei lauantaiaamuna herättänyt aamureippailulle, tein sen vapaaehtoisesti. Tulossa oli toistaiseksi kevään lämpimin päivä ja taisivat linnutkin tietää sen. Kävelin saaren ympäri rantakallioita pitkin ja meteli oli melkoinen. Kivahan sitä lintujen keväthuutelua on kuunnella, varsinkin kun meri on tyyni ja aurinko paistaa, eikä oikein keksi mitään mikä elämässä juuri sillä hetkellä olisi vialla. Bågaskärilla on jotenkin maaginen vaikutus ihmisluontoon.

Aamu Bågassa
Aamu Bågassa

Aamupäivän mietimme millainen aikuinen on oppijana ja mitä kaikkea meidän tulisi ottaa huomioon kun haluamme kouluttaa kuitenkin kohtuullisen heterogeenistä porukkaa. Kävimme läpi myös miten turvallisuusasiat tulee pitää mielessä käytännönrasteja suunniteltaessa sekä tutkimme harjoitussuunnitelmia. Keskustelu soljui eteenpäin ja ennen kuin huomasimmekaan päivä oli puolessa ja aika lounaalle. Joonas toimi kokkina ja me muut tulimme, kuten aina, valmiiseen pöytään.

Vähän piti tehdä myös muistiinpanoja…

Iltapäivällä saimme ensimmäisen harjoitustehtävän. Jokaisen piti suunnitella oma n. 10-15 minuutin pituinen teoriakoulutus jostain meripelastusaiheesta, kohteena joko harjoittelijat tai kansimiehet. Hetken aikaa mietin sopivaa aihetta ja sitten muistin, että sunnuntaina Espoon junnukoulutuksessa on tarkoitus puhua solmuista ja voisin yrittää tehdä pojille sinne vähän tukimateriaalia. Istahdin takapihalle auringonpaisteeseen (pystyi jo sanomaan, että ”voi hel***ti kun on kuuma…”) ja aloin kerrata viittä perussolmua ja niiden käyttötarkoituksia. Reilun tunnin pähkimisen jälkeen palasimme takaisin luokkatilaan ja jokainen vuorollaan piti koulutuksensa. Saimme kuulla Kirsiltä ja Akilta mitä meripelastajan tulee huomioida ympäristönsuojelusta, Mai puhui työturvallisuudesta ja Maksilta opimme kuinka tehdä oikeaoppinen kylkihinaus. Niin, ja tietenkin ne meikäläisen solmut.

Teoriakoulutus solmuista
Teoriakoulutus solmuista

Tässä vierähti iltapäivä. Sillä aikaa kun Joonas hääräsi kyökissä, me kurssilaiset lähdimme jaloittelemaan saaren kallioille. Tuuli oli hieman yltynyt, mutta silti kallioilla oli vielä mukavan lämmin. Päätimme ensi kerralla ottaa jonkun geologin mukaan kertomaan Bågan kalliolaaduista. Takaisin sisällä saimme tehtävänannon seuraavalle päivälle: jokaisen tulee pitää 20 minuutin käytännönharjoitus jostain aiheesta, joka EI LIITY meripelastukseen. Tämä osoittautui paljon haastavammaksi kuin edellinen aihevalinta. Aika moni aiempi kurssilainen on ottanut aiheen työstänsä, mutta kun tekee työkseen nettisivuja, ei se oikein tuntunut luontevalta tähän hätään. Joten ”rakkaudesta rautaan” valitsin aiheeksi ”kuinka tehdä turkkilainen ylösnousu”. Valitettavasti tontilta ei löydy kahvakuulia, mutta onneksi alakerran punttis tarjoaa sen verran levypainoja, että fiilikseen päästään!

Sunnuntaina aikaisin aamulla meripelastajan aikaa eli joskus yhdeksältä aloitimme harjoitusten läpikäynnin. Ensin suunnittelimme kylpyhuoneen laatoitusta Maksin avulla, sitten harjoittelimme Akin johdolla akkuruuvinvääntimen käyttöä alakerran takkahuoneessa (tätä ei saa kertoa saaren isännälle…), Mai opetti meille erilaisia serviettitaitoksia, teimme niitä turkkilaisia ylösnousuja ja lopulta Kirsi käski meidät pesemään hampaat ruokasoodalla… Että on tämä meripelastus aika monipuolinen laji! Harjoituksen ideana oli oivaltaa miten mm. olosuhteet, koulutettavien erilainen osaamistaso ja rajallinen aika pitää ottaa huomioon harjoituksia suunniteltaessa. Viikonlopun tärkein opetus oli ehdottomasti koulutuksen pyhä kolminaisuus eli suunnitelma-varasuunnitelma-hätäsuunnitelma! Meidän tapauksessa kyseessä on usein tilanne, jossa rantaan tulee harjoituksiin joko enemmän tai vähemmän kuin mitä oli ilmoittautunut, jolloin veneisiin ei mahdukaan tai kansimiehiä ei ole riittävästi. Myös muuttuvat sääolosuhteet voivat muuttaa suunnitelmaa: jos harjoitus on ajateltu pidettäväksi saaressa, pitää miettiä varasuunnitelma, jos saaren rantaan osuukin kova tuuli.

WP_20150412_10_38_17_Pro
”Näin käytät akkuruuvinväännintä”

Meille jokaiselle oli varmasti haasteellisinta aikatauluttaa harjoitukset oikein. Jos tarkoitus on pitää kolmen tunnin mittainen treeni, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen koko harjoitus on jo käyty läpi, niin mitä sitten? Tai vielä pahempi: tunnin treeni, mutta ensimmäinen 45 min menee pelkästään valmisteluihin eikä varsinaista harjoitusta ehdi tehdä ollenkaan. Tästä syystä teimme harjoitussuunnitelmat, johon merkitsimme minuuttimäärät jokaiselle osiolle.  Tähän ”harsuun” merkitään harjoituksen tavoite, tarvittavat valmistelut ja varusteet, kouluttajilta tarvittavat erityispiirteet (esim. ”kokenut päällikkö”) ja turvallisuuteen liittyvät tekijät sekä paloitellaan harjoitus osiin, joille jokaiselle on merkattu minuuttimääräinen kesto. Harsu on helppo tulostaa, laminoida ja pitää mukana ulkonakin tapahtuvassa harjoituksessa. Vaikka itse olen käynyt ammatillisen opettajan koulutuksen ja sitä kautta saanut pedagogisen pätevyyden, oli viikonloppu erittäin antoisa ja sain paljon uusia vinkkejä Espoossa pidettävien harjoitusten toteuttamiseen.

Meripelastajat ohoi! Kouluttajakurssille kannattaa hakeutua vaikka ei olisikaan ajatuksena tsempata meripelastuskouluttajaksi asti tai toimia omassa yhdistyksessä koulutusvastaavana. Aina omassa yhdistyksessä tarvitaan uusia kouluttajia ja edellä lueteltujen asioiden miettiminen etukäteen muiden mepejen kanssa on huomattavasti hedelmällisempää kuin paniikki, joka iskee kun tajuaa, että illalla pitäisi vetää jokin harjoitus, mutta mikäs se aihe olikaan…

Saaresta poistuminen ei harmittanut ollenkaan niin paljon kun vettä satoi ja tuuli vihmoi lähtiessä. Lisäksi ensi viikonloppuna on vuorossa päällystökurssin ensimmäinen osa, joten saareen pääsee taas 🙂

Ei se aurinko aina paista...
Ei se aurinko aina paista…

Miksi minä meripelastan?

Vapaaehtoinen meripelastaja Tuomas Kalanti on ollut mukana toiminnassa jo vuodesta 1992. Mikä saa hänet lähtemään merelle aina uuden kauden alkaessa? Lue alta Tumpin ajatukset hänen omin sanoin.

Mikä saa ihmisen harrastamaan meripelastusta? Tätä tulee kysyttyä itseltään yllättävänkin usein. Onko se mahdollisuus tehdä sankartöitä vai jotain muuta? Sankartyöt on varmasti aluksi monella syy lähteä mukaan kokeilemaan tätä harrastusta. Aika nopeasti oikeiden sankarihommien vähyydestä johtuen asenne muuttuu ja jokin muu syy nousee pintaan. Hienot veneetkään eivät vaativiin huoltoihin perehtymisen jälkeen enää jaksa olla se perimmäisin syy. Toki jotkut lopettavat tässä kohtaa kun adrenaliinia ei ihan joka keikalla roisku kaikkiin ilmansuuntiin. Itse asiassa harrastus saattaa tuntua jopa tylsältä, kun miettii sitä vain pelastettujen ihmisten tai omaisuuden kannalta. Itse olen vuoden 1992 syksystä alkaen seurannut vapaaehtoista meripelastusta kohtuullisen läheltä ja melko tiiviistikin. Alkuun toimin ”vain” Espoossa ja sittemmin valtakunnallisesti koulutushommissa ja jopa kansainvälisestikin. En sano että minulla on sen enempää oikeita vastauksia tai absoluuttista totuutta harrastuksen vetovoimasta tai tiukkaa analyysiä siitä, miksi jotkut lopettavat toisten jatkaessa harrastusta. En tässä tekstissä mieti ollenkaan perhe- ja työperäisiä syitä lopettamisille. Ainoastaan sitä, että miksi joku lopettaa ja valitsee jonkun toisen harrastuksen tai sitten vaan viettää aikaa vaikka kotona mieluummin kuin tässä upeassa harrastuksessa?

Tuomas Kalanti PV Westhousen päällikkönä Tall Ships Racessa kesällä 2013
Tuomas Kalanti PV Westhousen päällikkönä Tall Ships Racessa kesällä 2013. Kuva Anni Muukkonen

Tämä aihe on ajankohtainen nyt kun alkavan kauden uusien harrastajien valinta on käynnissä. Itse olen ollut jollain tavalla joka vuosi mukana tulokasprosessissa ja olen aika monta sataa tulokasta vuosien varrella kohdannutkin. Aika monta sataa menokastakin olen sittemmin kohdannut. Tai no en ole enää kohdannut kun harrastus on heidän kohdalla jostain syystä loppunut. Eivätkö he vain olleet riittävän kahjoja tähän porukkaan, kuten me pitkään mukana olleet vitsailemme? Vai annammeko edelleenkin väärän kuvan tästä harrastuksesta? Olemme määrätietoisesti pyrkineet siihen, että antaisimme haastatteluissa ja teoriapläjäyksissä meistä mahdollisimman oikean ja jopa tylsän kuvan. Totta on, että harrastukseen jäävien prosentti on kasvanut paljonkin sen jälkeen kun haastattelut ja valinnat aloitettiin. Miksi vapaaehtoiseen harrastukseen haluavat sitten haastatellaan? Eikö kuka vain voisi aloittaa tämän? Vastaus on ”ei”. Uuden jäsenen kouluttaminen on iso ponnistus ja toivoisimmekin, että uusi pysyisi mukana pitkään. On aikaa vievää ja kallistakin kouluttaa uutta miehistöä. Aluksilla liikutaan koulutuksen aikana paljon ja se maksaa. Lisäksi vapaaehtoiset meripelastajakouluttajat kuluttavat omaa vapaa-aikaansa muita kouluttaessa. Näistä johtuen haluamme saada panostukselle hyvän tuoton tulevaisuudessa. Loogista, eikö?

Navigointiharjoituksia kesäillassa PV Emmillä kesällä 2014
Navigointiharjoituksia kesäillassa PV Emmillä kesällä 2014. Kuva: Anni Muukkonen

Mitä me sitten teemme? Me harjoittelemme ja harjoittelemme uudelleen samoja asioita. Miksi? Jotta osaisimme ne sitten kun taitoa oikeasti tarvitaan jonkun auttamiseksi. Uuden jäsenen uran alku on perustaitojen ja turvallisuuden opettelua. Oma turvallisuus ensin kuntoon ja sitten harjoitellaan muiden auttamista. Helppoa hommaa ja puuhaa riittää osaavien kouluttajien opastuksessa. Tulokasvaihe onkin monen mielestä huippukivaa aikaa, koska on koko ajan tekemistä. Ensimmäinen kausi ja varmaan toinenkin menee täydessä touhussa, että saa sen halutun kansimiesnimityksen ja mahdollisuuden toimia hälytysmiehistössä. Mitä sitten? Tässä kohtaa tulee ehkä pieni ”kuolemanlaakso”, kun määrätietoinen koulutus loppuu ja siirrytään ylläpitävään harjoitteluun ja erityistaitojen opetteluun. Tämä on se hetki jolloin viimeistään arpojat lopettaa. Juuri kun heistä tuli meille sitä tärkeintä eli osaavaa miehistöä! Miten saisimme nämä ihmiset pysymään mukana? Se on monesti iso kysymys. Vapaaehtoiselle meripelastajalle on vaikeaa, mutta samalla ymmärrettävää, jaksaa jatkaa, kun ohjattu määrätietoinen koulutus kohti kansimiestä loppuu ja pitää itse alkaa oma-aloitteisesti osallistumaan harjoituksiin ym. eikä kukaan välttämättä koko aikaa ole potkimassa eteenpäin. Juuri kun on päässyt sille tasolle jolloin oikeasti olisi mahdollisuus tehdä niitä sankartöitä, harrastus lopetetaan! Partioajot ja viikonloppupäivystykset on juuri niitä joissa tapahtuu, eikö niin? Tai ainakin on mahdollisuus tapahtumille todella suuri.

Tarvitsemme siis edelleen uusia naamoja joka vuosi mukaan toimintaan runsaasti!

Miksikö minä tätä harrastan? En ole koskaan missään tuntenut samanlaista ”me”-henkeä ja yhteisöllisyyttä kuin tässä harrastuksessa. Lähes kaikki parhaat ystäväni ja kaverini ovat kotoisin tästä harrastuksesta. Ja ne sankartyöt! Olen päässyt myös niihin osallistumaan joskus. Harvoin toki, mutta joskus kuitenkin. Suurin osa, oikeastaan kaikki tehtävät ovat onneksi meille rutiinia ja ”helppoja”. Oikeasti vaativia tehtäviä on vähän. Minulle suurin sankartyö ja riittävä motivaation lähde on seuraavanlainen keikka: rasvatyyni meri, konevikainen vene ajelehtii jossain merellä ja veneessä on lapsiperhe. Mitään hätää ei oikeasti ole edes näköpiirissä, mutta se ilme perheen äidin kasvoilla kun tulemme paikalle ja hänen huolensa lapsista katoaa kun hän toteaa, että nyt ollaan turvassa. Se ilme on se syy miksi minä tätä harrastan!

Teksti: Tuomas Kalanti

[Edit 24.2.2017] Kevään 2017 tulokaskurssin hakuaika on alkanut. Tulokashaku ja tulokaskurssi toteutetaan yhteistyössä kaikkien pääkaupunkiseudun meripelastajien kanssa. Haku tapahtuu yhteisellä lomakkeella seuraaviin yhdistyksiin/asemiin: Espoon Meripelastajat, Meripelastusasema 1 ja Helsingin Meripelastusyhdistys. Lisätietoja ja hakulomakkeen löydät täältä.

PV Emmin naisisto (päällikkönä Tuomas Kalanti) Pyhäinpäivän paraatissa 2013
PV Emmin naisisto Marjo Vaha, Senni Jokinen, Laura Ristola ja Anni Muukkonen  Pyhäinpäivän paraatissa 2013 (aluksen päällikkönä Tuomas Kalanti). Kuva Jaakko Heikkilä