Vihreän Paidan metsästys

Eli minustako meripelastuskouluttaja.

En muista, milloin ajatus kouluttajaksi ryhtymisestä heräsi. Suurella todennäköisyydellä tämä tapahtui heti suoritettuani ensimmäisen Suomen Meripelastusseuran järjestämän kurssin. Kyseessä oli Pelastustekniikkakurssi ja kalenteri näytti toukokuuta 2012. Olin silloin ollut mukana vapaaehtoisessa meripelastustoiminnassa vuoden verran ja huomannut, että kyseessä ei ole pelkästään harrastus vaan elämäntapa ja vapaaehtoistyö. Salaa ihailin vihreäpaitaisia kouluttajia, kaikkitietäviä ja kaikkiosaavia, sekä heidän hyvää pössistä.

Vihreä paitainen Joonas Lahelma ohjeistaa knaapikiinnitystä Peltek #11 kurssilaisille. Kuva Anni Muukkonen
Vihreäpaitainen Joonas Lahelma ohjeistaa knaapikiinnitystä Peltek #11 kurssilaisille. Kuva Anni Muukkonen

Aikaa kului lisää ja seuraavana vuonna kävin Pelastustekniikka Jatko -kurssin. Muistan hetken kun kurssinjohtaja kertoi loppukahvien aikana, että kurssin käyneet voivat jatkossa tulla mukaan maalihenkilöksi. Aika nopeasti ilmoittauduin seuraavalle Peltekin Jatkolle apukädeksi! Parin viime vuoden ajan olen käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti Bågaskärissa Peltek Jatko -kursseilla maalimiehenä ja keväällä 2015 kävin kouluttajakurssin. Kurssin käyneistä ei tule heti meripelastuskouluttajia eivätkä kaikki kurssin käyneet edes sellaisiksi halua. Kurssille kannattaisi mennä oikeastaan jokaisen, jonka vastuulle kuuluu kouluttamista omassa yhdistyksessä. Ainakin meillä Espoossa kaikki päällystökoulutuksessa olevat ja päällystöön kuuluvat ovat velvoitettu pitämään koulutuksia.

Meripelastuskouluttajaharjoittelijaksi pääsee tällä hetkellä kun on ollut vähintään kolme vuotta kansimiehenä. Kouluttajaharjoittelijana käydään ensin Pelastustekniikkakurssilla seuraamassa koulutusta ja seuraavilla kerroilla saa jo oman osaamisensa puitteissa harjoituksia vedettäväksi.

Mistä ihmeestä oma intoni kumpusi? Olen muutenkin aktiivinen meripelastaja, joten miksi haluaisin lisätä ”työkuormaani” ja ruveta viettämään aikaani Mellstenin lisäksi myös Bågaskärissä ja alueellisilla kursseilla muualla Suomessa? Ja miten ihmeessä minä voisin olla sellainen ”kaikkitietävä ja kaikkiosaava”?

Koska paras tapa oppia uutta ja edistää omaa ymmärrystään on toimia itse kouluttajana. Eikä tässä lajissa voi koskaan olla ”kaikkitietävä” tai ”kaikkiosaava”. Ei edes meripelastuskouluttaja.

13131097_10208793412419856_4246082734594321372_o
Luodolta pelastaminen -harjoitus Pelastustekniikkakurssilla #25. Kuva Saara Höydén

Takana olevat mepevuodet ovat lisänneet itseluottamustani ja olen myös huomannut, että ei ole olemassa sellaista kuin ”väärinpelastettu”. Pelastaa voi monin eri tavoin ja juuri näitä erilaisia tapoja olen oppinut ollessani mukana aktiivisessa meripelastustoiminnassa. Lisäksi toimiessani kouluttajaharjoittelijana ja maalihenkilönä kursseilla, olen oppinut uusia hyviä toimintatapoja, joita kurssilaiset tuovat mukanaan omista yhdistyksistään. Meripelastuskouluttajat ovat vuosien varrella keränneet hyväksi havaittuja metodeja ja kouluttavat niitä kursseilla. Tämä ei tarkoita, että nämä olisivat ne Ainoat Oikeat Tavat toimia vaan antavat toivon mukaan kurssilaisille lisää ideoita omaan työkalupakkiin. Meripelastuksessa tulee muistaa, että jokainen tilanne on kuitenkin erilainen ja siitä syystä työkalupakin pitää olla monipuolinen.

Aloitin viime elokuussa Peltekillä matkani kohti vihreää paitaa seuraamalla harjoituksia ja nyt viime viikonlopun Peltekillä osallistuin jo varsinaiseen kouluttamiseen, oikean kouluttajan valvovan silmän alla tietenkin! En ole varma, että kuinka kauan olen vielä kouluttajaharjoittelija, mutta sillä ei ole niin väliä, koska tunnen jo täysin ”kuuluvani joukkoon” vaikka vihreää paitaa minulle ei vielä olekaan.

Suomen Meripelastusseura ry kaipaa uusia kouluttajia riveihinsä. Jos olet aktiivinen meripelastaja ja koet, että sinusta voisi tulla meripelastuskouluttaja, tule mukaan kanssani tavoittelemaan Vihreää Paitaa! Ota yhteyttä Timo ”Tipi” Alataloon, joka toimii tänä vuonna kouluttajien vanhimpana.

Pelastustekniikkakurssi #25:n harjoituksia. Kuva Maria Arvonen
Pelastustekniikkakurssi #25:n harjoituksia. Kuva Maria Arvonen

Kuka on meripelastaja?

Meiltä vapaaehtoisilta kysytään usein kuinka paljon saamme palkkaa ja meitä luullaan usein viranomaisiksi. Espoolainen vapaaehtoinen meripelastaja Tuomas Kalanti valoittaa alla vapaaehtoisen meripelastajan ja meripelastustyötä työkseen tekevien eroja.

Meripelastustyötä tekeviä on useissa organisaatioissa, joista Suomessa Rajavartiolaitoksen palveluksessa ovat he koulutukseltaan ja rutiiniltaan parhaat ammattilaiset. He hoitavat valtaosan merialueen meripelastustehtävistä 365 päivää vuodessa (tänä vuonna 366). Heitä arvostetaan ja he ovat ehdottomia ammattilaisia alallaan.

On myös useita muita toimijoita, jotka säännöllisesti osallistuvat meripelastustoimintaan Rajavartiolaitoksen johdolla, sillä Rajavartiolaitos on meripelastuksen vastuuviranomainen merialueella. Näitä muita toimijoita ovat poliisi, pelastuslaitokset, tulli, puolustusvoimat ja muut viranomaiset. Pelastuslaitokset hoitavat myös järvialueella paljon tehtäviä ja toimivat järvialueella vastuuviranomaisena.

Sitten on olemassa organisaatio, joka hoitaa vuosittain veneellä tehtäviä pelastus- ja avustustehtäviä enemmän kuin muut edellä mainitut tahot, Rajavartiolaitosta lukuunottamatta. Tosiasia on, että Suomessa vapaaehtoistyöllä tehdään merkittävä osa tästä potista. Kyseessä on Suomen Meripelastusseura ja siihen kuuluvat vapaaehtoiset meripelastajat.

Keitä nämä vapaaehtoistyötä tekevät tyypit sitten ovat? Tunnetko yhtään heistä? Miltä heidän alukset näyttävät? Entä asusteet? Erotatko heidät viranomaisista? Aivan, ei ole kovinkaan tunnettu porukka kyseessä. Heitä ei tunneta lähelläkään yhtä hyvin kuin vastaavaa työtä maalla tekevät organisaatiot. Miksi ei tunneta? Hyvä kysymys, johon me vapaaehtoiset meripelastajat etsimme vastausta ja teemme töitä tunnettuuden eteen.

Sosiaalinen media on meidän uusin keino tunnettuuden lisäämiseen. Monet meripelastusseuraan kuuluvat yhdistykset ympäri Suomen esiintyvät ahkerasti somessa. Hyvä niin, mutta valitettavasti se ei yksin riitä. Hyvänä lisänä nyt keväällä, veneilykauden kynnyksellä, tulee tv-sarja, joka kertoo meistä vapaaehtoisista meripelastajista. Sarjassa käydään läpi nopealla aikataululla toimintaamme muutamalla paikkakunnalla. Tämä on hyvä alku suuremman julkisuuden aikaansaamiseksi. Toivotaan, että tästä tv-sarjasta poikii ”Meripelastajat 2”, jossa tutustutaan taas uusiin paikkakuntiin, joissa tehdään tätä tärkeää vapaaehtoistyötä.

Tv-sarjassa raapaistaan toimintamme pintaa ja se antaa hyvän kuvan toiminnan laadusta. Se kuvaa tämän harrastuksen palkitsevinta osaa eli vesilläoloa. Se on iso osa toimintaa ja omastakin mielestäni se paras juttu. Ne lukemattomat talkootunnit, resurssien venymiset ja ahkeroinnit, jotka saavat aikaan sen, että veneemme kiiltävät ja liikkuvat jää kuitenkin pimentoon tv-sarjassa. Unohtamatta vuosittain kursseihin ja harjoituksiin käyttämiämme tunteja. Ehkä hyvä niin: ei kukaan jaksaisi katsoa telkkarista veneen pohjan hiontaa ja maalausta. Mutta on hyvä tiedostaa, että kulisseissa aina tapahtuu paljon asioita, näin myös vapaaehtoisessa meripelastuksessa.

Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen: kuka on meripelastaja? Suomen Meripelastusseurassa hän voi  olla taustoiltaan ihan kuka tahansa. Duunari, opiskelija, työtön, toimitusjohtaja, vanhempi konstaapeli, sairaanhoitaja, lääkäri, helikopterilentäjä, nörtti, tuotehoitaja, avainasiakaspäällikkö, ostaja, opettaja… Ei ole väliä mitä tekee työkseen. Usein menee muutaman vuosi ennen kuin tulee ylipäätään puhuttua työpaikasta. Sillä ei ole meille väliä. Väliä on vain sillä, että on halu ja kyky auttaa sekä valmius panostaa harrastukseen tosissaan. Pitää myös sopeutua porukkaan, joka on vähän outoa ja jonka huumorintaju on ehkä vielä oudompaa. Tästä tuli mieleen, että onhan meillä insinöörejäkin! Aika paljonkin 🙂

Lopuksi. Ei, me emme saa palkkaa tästä! Liian usein kysytään, onko meillä hyvä palkka. Ei, meillä ei ole hyvä palkka vaan meillä on paras palkka. Me saamme palkaksi sen hymyn, jonka vain juuri turvaan päässyt ihminen voi tarjota.

Muistakaahan katsoa meistä vapaaehtoisista kertovaa tv-sarjaa ”Meripelastajat” Kutosella 14.4 klo 19 alkaen!

Alusesittelyssä: PV Furuno

Jokaisella meripelastajalla on lempialus. Jotkut myöntävät sen, jotkut eivät. Lempialus saattaa olla se johon sai ensimmäisen tyyppikoulutuksensa. Aluksen miehistössä ei saa toimia ennen kuin on suorittanut tyyppikoulutuksen, joka tarkoittaa aluksen tekniikkaan tutustumisen, hätäpysäytyksen suorittaminen ja alukseen kiipeäminen vedestä ilman apua. Tai lempialus saattaa olla se jonka huoltoon on tuhlannut käyttänyt eniten tunteja. Tai lempialus on sellainen, joka on jo poistunut käytöstä, vaihtanut asemapaikkaa tai jopa kansallisuutta.

Oma lempialukseni oli pitkään PV Westhouse, juurikin siitä syystä, että se oli ensimmäinen mepe-alus, johon sain tyyppikoulutuksen. Mutta tämä blogipostaus ei kuitenkaan koske Westhousea. Sen aluksen esittelyn jätän kyseisen aluksen alusvastaavalle. Minun lempialukseni on nykyisin PV Furuno. Toimin kaudella 2014 Furunon alusvastaavana ja jatkan samassa roolissa myös kaudella 2015. Meitä lienee muutama espoolainen mepe, jotka katsovat Furunon olevan meidän oma lapsi. Johtunee useista sadoista ellei jopa tuhansista työtunneista mitä olemme veneen kunnostukseen laittaneet. Sen koommin en aio Furunon kunnostuksesta kertoa, sen olemme kertoneet jo täällä. En myöskään aio luetella aluksen tarkkoja speksejä. Ne löytyvät täältä,

Nyt puhutaan PV Furunon persoonasta. Tiedättekö sen ihmistyypin, joka seuraa asioita sivusta, on hiljainen ja saattaa vaikuttaa ehkä vähän reppanalta, mutta sitten kun sanoo jotain, sitä todellakin kannattaa kuunnella? Furuno on aluksena sellainen. Ulkonäkö (niin hieno maalipinta kuin siinä onkin, kröhöm…) ehkä pettää, mutta sisus on täynnä energiaa. Ainakin niin kauan kuin lämpötila ei mene pakkaselle.

Furuno on yllätyksellinen. Et voi koskaan tietää millaisen reissun Furuno sillä kertaa järjestää. Eikä pelkästään sen vuoksi, että polttoainemittari ei toimi, jonka vuoksi miehistö saa olla tarkkana ajettujen mailien kanssa. On myös ihan turhaa kertoa, että millaisilla kierroksilla paatti kulkee. Opetelkoot kuuntelemaan moottorin ääntä, kierroslukumittarit ovat luusereille! Furuno ei hirveästi pidä kosteasta kelistä ja itku tulee herkästi. Ikkunalasta kannattaa olla esillä, jotta sameat silmät saa avattua nopeasti. Furuno ei varsinkaan tykkää hienostelijoista. Jos kaipaat glamouria, mene Ruotsin laivalle. Furunolla seilatessa pitää olla valmiina sotkemaan kädet öljyyn ja kylmällä kaudella mikään määrä pitkiä kalsareita ei pidä lämpöisenä Furunon hytissä.

Vaihteeksi huoltohommia...
Vaihteeksi huoltohommia…

Kaikesta tästä huolimatta tai sitten juuri tästä syystä, Furuno on maailman paras alus! Se saattaa välillä oikutella ja olla laiska lähtemään liikkeelle, mutta sitten kun jotain tehdään, tehdään se kunnolla. Furuno on aina valmis jeesaamaan muita mepealuksia harjoituksissa. Hinattavana se on ollut lukemattomat kerrat ja onpa sitä ajettu monta kertaa hiekkasärkällekin karilta irroitusta varten. Furunolla on kauden 2015 alkaessa käytössä 18 päällikkötyyppikoulutuksen ja 59 kansimiestyyppikoulutuksen suorittanutta espoolaista meripelastajaa. Jännä nähdä meneekö viime kaudella hieman vajaaksi jäänyt 1000 mailin raja tänä vuonna rikki. Miehistöä ainakin on riittävästi!

Palosammutusharjoituksissa
Palosammutusharjoituksissa

 

Karilta irrotus harjoituksen maalina
Kariltairrotusharjoituksen maalina

Partioajossa

Tässä tekstissä kuvattu partioajo on fiktiivinen kuvaus normaalista viikonlopun partiosta ja se on kirjoitettu kansimiehen näkökulmasta. Kaikki keikat ovat kuviteltuja, mutta sellaisia, jotka olisivat voineet tapahtua. Mahdolliset yhtäläisyydet todellisiin keikkoihin johtuvat siitä, että 90% keikoistamme noudattaa samaa kaavaa.

Ajelen autolla kesäisenä sunnuntaiaamuna Mellsteniin, Espoon Haukilahteen, jossa Espoon Meripelastajien asemapaikka sijaitsee. Aurinko paistaa, meri on tyyni ja lauantai on ollut todellinen hellepäivä. Tämä tarkoittaa sitä, että Espoon ulkoilusaaret ovat täynnä huviveneilijöitä, jotka lähtevät iltapäivästä ja alkuillasta takaisin mantereelle.

Olen ensimmäisenä satamassa ja avaan PV Emmin ovet. Samalla kun availen lukkoja, muutkin miehistön jäsenet saapuvat satamaan. Merelle on lähdössä päällikkö, kaksi kansimiestä (joista minä olen toinen) ja kaksi harjoittelijaa. Teemme yhdessä lähtötarkastuksen lisäksi viikkotarkastuksen. Kuukausitsekki ja 50 tunnin tsekki eivät ole ajankohtaisia tänään. Päällikkö ilmoittaa Meripelastuslohkokeskus Helsinkiin, että olemme partioajossa Espoon edustalla noin klo 18 saakka. Jokainen meistä tietää kuitenkin, että ilta voi venähtää vaikka kuinka pitkäksi, riippuen keikkojen määrästä ja laadusta.

Kaunis kesäpäivä saaristossa
Kaunis kesäpäivä saaristossa (Kuva Anni Muukkonen)

Kun olemme päässeet ulos satamasta, harjoittelijat hyppäävät ruorimiehen ja navigoijan paikalle ja minä kansimiehenä ja perämies vuorotellen opastamme heitä. Päällikkö istuu päällikön paikalla ja vahtii, että olemme menossa juuri sinne minne pitikin. Olemme sopineet reittisuunnitelmaksi mennä ns. sisäkautta Herrökobbenille, jossa meillä on saaritukikohta ja harjoitella siellä laituriin ajoa. Emme pääse Haraholmenia pidemmälle kun Virvestä kuuluu tuttu ”Vihtori Suomenlahti 218, tässä Meripelastus Helsinki”. Päällikkö vastaa kutsuun ja selviää, että Melkin ”suoralla”, Käärmeluotojen eteläpuolella ajelehtii mahdollisesti konevikainen moottorivene. Samalla kun perämies ajaa meitä kohteeseen, otamme päälliköltä vastaan tarvittavat tiedot ja varmistamme tehtäväjaon. Päällikkö soittaa vielä avustettavaan alukseen ja kertoo meidän olevan matkalla.

Olemme nopeasti paikalla ja tunnistamme veneen. Lähestymme sitä varoen, ettei peräaaltomme keinuta venettä ja puske sitä väyläalueelta kohti kivikkoa. Johdan kansityöskentelyä ja laitamme yhdessä harjoittelijoiden kanssa hinausköydet valmiiksi. Meri on tyyni, joten alkuun meille riittää yksi köysi keulasta ja yksi perästä pitämään avustettava alus kiinni meissä, jotta saamme hoidettua paperityöt ennen avustettavan aluksen hinaamista turvaan. Avustettavan aluksen päällikkö epäilee polttoaineen loppumista ja hän pyytää hinausta Lauttasaaren itäpuolelle, jossa on bensa-asema. Lähin turvasatama olisi Koivusaari, mutta koska veneellä on olemassa Trossi, hinaus Lauttasaareen pitäisi onnistua. Ehdotamme tätä Meripelastuslohkokeskus Helsingille, joka viime kädessä tekee päätöksen. Heille sopii Trossi-hinaus, joten alamme valmistella alusta perähinaukseen.

Kiinnitämme perähinausköyden keulan knaapeihin länkien avulla ja lähdemme varovasti liikkumaan eteenpäin samalla kun päästämme perähinausköyttä lisää. Hinausköyden pituus riippuu avustettavan aluksen koosta ja merenkäynnistä. Nyrkkisääntönä on se, että hinausköyden tulisi puolivälissä koskettaa aina välillä vettä. Saamme sopivan pituuden köyteen ja harjoittelijat kiinnittävät köyden knaapiin. Laitamme aina perähinauksen ajaksi kirveen hinauspollarin viereen sille kuuluvalle säilytyspaikalle, jos jotain sattuisi käymään ja meidän pitäisi saada hinausköysi nopeasti poikki. Harjoittelijat toimivat hinausvahteina ja pidentävät ja lyhentävät hinausköyttä tarvittaessa.

Lauttasaareen on kohtuullisen lyhyt matka, mutta noin kuuden solmun hinausnopeudella tämäkin matka kestää aikansa. Matka sujuu hyvin ja pääsemme jättämään aluksen Lauttasaaren tankkauslaituriin hienosti. Ennen satamaan tuloa olemme siirtäneet aluksen perähinauksesta kylkihinaukseen, joka tehdään neljällä köydellä: keulaköysi, peräköysi, keulaspringi ja peräspringi. Perämies ohjaa aluksen laituriin ja kun avustettavalla on omat köydet kiinni, irroitamme hinausköydet, toivotamme hyvää loppukesää ja lähdemme jatkamaan alkuperäistä reittisuunnitelmaamme. Päällikkö ilmoittaa Meripelastuslohkokeskukselle, että olemme vapaana tehtävältä ja valmiina ottamaan vastaan uusia.

Pääsemme Herrökobbenille, jossa päätämme sytyttää grillin ja syödä lounaaksi makkaraa ja muita eväitä. Ehdimme myös käymään uimassa ja pesemään PV Emmin kylkiä ennen kuin Virvestä kuuluu taas kutsu: ”VSL 218, tässä meripelastus Helsinki”. Gåsgrundetin vierasvenesatamassa on alus, jonka moottori ei käynnisty. Päällikkö ilmoittaa meidän arvioidun saapumisajan kohteeseen ja lähdemme matkaan. Harjoittelijat irroittavat PV Emmin köydet ja minä ajan aluksen ulos laiturista.

Eväät merimiehen/-naisen vesillä pitää!
Eväät merimiehen/-naisen vesillä pitää! (Kuva Mikael Albrecht)

Gåsgrundetiin ei ole pitkä matka. Suuri osa Espoon keikoista on ihan muutaman mailin sisällä Miessaaresta, joka tekee Haukilahden ja Herrökobbenin sopiviksi päivystyspaikoiksi. Päällikkö on puhelimitse yhteydessä avustettavaan alukseen ja saamme tarkemmat tuntomerkit. PV Emmille löytyy laiturista sopiva kylkikiinnityspaikka. Harjoittelijat yhdessä perämiehen kanssa kaivavat boosterin konetilasta, jolla voimme yrittää antaa apuvirtaa ja saada koneen siten käyntiin. Tämä onnistuukin helposti ja saamme avustettavan koneen hurisemaan. Näin ollen tätä venettä ei tarvitse hinata mihinkään vaan avustettava voi siirtyä saaresta mantereelle omin avuin.

Siirrymme takaisin Herrökobbenille siivoamaan jälkemme. Iltapäivä kuluu saaritukikohdassa puuhastellessa. Opettelemme myös tekemään paikannusharjoituksia kompassikiikarin ja kiintopisteiden avulla. Pyrimme aina partioajossakin harjoittelemaan jotain, yleensä sen viikon koulutusaihetta, mutta vähintäänkin aluksen käsittelyä ja navigointia. Varsinkaan harjoittelijat eivät käytä plotteria vaan navigoivat paperikartan ja tutkan avulla. Plotterin otamme toki käyttöön heti kun lähdemme keikalle.

Kello lähenee kuutta ja päätämme lähteä takaisin Haukilahteen. Juuri kun olemme saaneet köydet irti, saamme ilmoituksen ajelehtivasta aluksesta Stora Brändön eteläpuolelta. Pelkkä sijainti kertoo sen, että edessä tulee olemaan pitkä hinausilta… Ilmoitamme kotiväelle, että ehkä sitä saunaa ei vielä kannata laittaa lämpiämään ja lähdemme suorittamaan vielä ainakin yhtä sankartyötä.

Kun ilta venyy, kauniit auringonlaskut pitävät mielen virkeänä.
Kun illat venyvät, kauniit auringonlaskut pitävät mielen virkeänä. (Kuva Anni Muukkonen)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miksi minä meripelastan?

Vapaaehtoinen meripelastaja Tuomas Kalanti on ollut mukana toiminnassa jo vuodesta 1992. Mikä saa hänet lähtemään merelle aina uuden kauden alkaessa? Lue alta Tumpin ajatukset hänen omin sanoin.

Mikä saa ihmisen harrastamaan meripelastusta? Tätä tulee kysyttyä itseltään yllättävänkin usein. Onko se mahdollisuus tehdä sankartöitä vai jotain muuta? Sankartyöt on varmasti aluksi monella syy lähteä mukaan kokeilemaan tätä harrastusta. Aika nopeasti oikeiden sankarihommien vähyydestä johtuen asenne muuttuu ja jokin muu syy nousee pintaan. Hienot veneetkään eivät vaativiin huoltoihin perehtymisen jälkeen enää jaksa olla se perimmäisin syy. Toki jotkut lopettavat tässä kohtaa kun adrenaliinia ei ihan joka keikalla roisku kaikkiin ilmansuuntiin. Itse asiassa harrastus saattaa tuntua jopa tylsältä, kun miettii sitä vain pelastettujen ihmisten tai omaisuuden kannalta. Itse olen vuoden 1992 syksystä alkaen seurannut vapaaehtoista meripelastusta kohtuullisen läheltä ja melko tiiviistikin. Alkuun toimin ”vain” Espoossa ja sittemmin valtakunnallisesti koulutushommissa ja jopa kansainvälisestikin. En sano että minulla on sen enempää oikeita vastauksia tai absoluuttista totuutta harrastuksen vetovoimasta tai tiukkaa analyysiä siitä, miksi jotkut lopettavat toisten jatkaessa harrastusta. En tässä tekstissä mieti ollenkaan perhe- ja työperäisiä syitä lopettamisille. Ainoastaan sitä, että miksi joku lopettaa ja valitsee jonkun toisen harrastuksen tai sitten vaan viettää aikaa vaikka kotona mieluummin kuin tässä upeassa harrastuksessa?

Tuomas Kalanti PV Westhousen päällikkönä Tall Ships Racessa kesällä 2013
Tuomas Kalanti PV Westhousen päällikkönä Tall Ships Racessa kesällä 2013. Kuva Anni Muukkonen

Tämä aihe on ajankohtainen nyt kun alkavan kauden uusien harrastajien valinta on käynnissä. Itse olen ollut jollain tavalla joka vuosi mukana tulokasprosessissa ja olen aika monta sataa tulokasta vuosien varrella kohdannutkin. Aika monta sataa menokastakin olen sittemmin kohdannut. Tai no en ole enää kohdannut kun harrastus on heidän kohdalla jostain syystä loppunut. Eivätkö he vain olleet riittävän kahjoja tähän porukkaan, kuten me pitkään mukana olleet vitsailemme? Vai annammeko edelleenkin väärän kuvan tästä harrastuksesta? Olemme määrätietoisesti pyrkineet siihen, että antaisimme haastatteluissa ja teoriapläjäyksissä meistä mahdollisimman oikean ja jopa tylsän kuvan. Totta on, että harrastukseen jäävien prosentti on kasvanut paljonkin sen jälkeen kun haastattelut ja valinnat aloitettiin. Miksi vapaaehtoiseen harrastukseen haluavat sitten haastatellaan? Eikö kuka vain voisi aloittaa tämän? Vastaus on ”ei”. Uuden jäsenen kouluttaminen on iso ponnistus ja toivoisimmekin, että uusi pysyisi mukana pitkään. On aikaa vievää ja kallistakin kouluttaa uutta miehistöä. Aluksilla liikutaan koulutuksen aikana paljon ja se maksaa. Lisäksi vapaaehtoiset meripelastajakouluttajat kuluttavat omaa vapaa-aikaansa muita kouluttaessa. Näistä johtuen haluamme saada panostukselle hyvän tuoton tulevaisuudessa. Loogista, eikö?

Navigointiharjoituksia kesäillassa PV Emmillä kesällä 2014
Navigointiharjoituksia kesäillassa PV Emmillä kesällä 2014. Kuva: Anni Muukkonen

Mitä me sitten teemme? Me harjoittelemme ja harjoittelemme uudelleen samoja asioita. Miksi? Jotta osaisimme ne sitten kun taitoa oikeasti tarvitaan jonkun auttamiseksi. Uuden jäsenen uran alku on perustaitojen ja turvallisuuden opettelua. Oma turvallisuus ensin kuntoon ja sitten harjoitellaan muiden auttamista. Helppoa hommaa ja puuhaa riittää osaavien kouluttajien opastuksessa. Tulokasvaihe onkin monen mielestä huippukivaa aikaa, koska on koko ajan tekemistä. Ensimmäinen kausi ja varmaan toinenkin menee täydessä touhussa, että saa sen halutun kansimiesnimityksen ja mahdollisuuden toimia hälytysmiehistössä. Mitä sitten? Tässä kohtaa tulee ehkä pieni ”kuolemanlaakso”, kun määrätietoinen koulutus loppuu ja siirrytään ylläpitävään harjoitteluun ja erityistaitojen opetteluun. Tämä on se hetki jolloin viimeistään arpojat lopettaa. Juuri kun heistä tuli meille sitä tärkeintä eli osaavaa miehistöä! Miten saisimme nämä ihmiset pysymään mukana? Se on monesti iso kysymys. Vapaaehtoiselle meripelastajalle on vaikeaa, mutta samalla ymmärrettävää, jaksaa jatkaa, kun ohjattu määrätietoinen koulutus kohti kansimiestä loppuu ja pitää itse alkaa oma-aloitteisesti osallistumaan harjoituksiin ym. eikä kukaan välttämättä koko aikaa ole potkimassa eteenpäin. Juuri kun on päässyt sille tasolle jolloin oikeasti olisi mahdollisuus tehdä niitä sankartöitä, harrastus lopetetaan! Partioajot ja viikonloppupäivystykset on juuri niitä joissa tapahtuu, eikö niin? Tai ainakin on mahdollisuus tapahtumille todella suuri.

Tarvitsemme siis edelleen uusia naamoja joka vuosi mukaan toimintaan runsaasti!

Miksikö minä tätä harrastan? En ole koskaan missään tuntenut samanlaista ”me”-henkeä ja yhteisöllisyyttä kuin tässä harrastuksessa. Lähes kaikki parhaat ystäväni ja kaverini ovat kotoisin tästä harrastuksesta. Ja ne sankartyöt! Olen päässyt myös niihin osallistumaan joskus. Harvoin toki, mutta joskus kuitenkin. Suurin osa, oikeastaan kaikki tehtävät ovat onneksi meille rutiinia ja ”helppoja”. Oikeasti vaativia tehtäviä on vähän. Minulle suurin sankartyö ja riittävä motivaation lähde on seuraavanlainen keikka: rasvatyyni meri, konevikainen vene ajelehtii jossain merellä ja veneessä on lapsiperhe. Mitään hätää ei oikeasti ole edes näköpiirissä, mutta se ilme perheen äidin kasvoilla kun tulemme paikalle ja hänen huolensa lapsista katoaa kun hän toteaa, että nyt ollaan turvassa. Se ilme on se syy miksi minä tätä harrastan!

Teksti: Tuomas Kalanti

[Edit 24.2.2017] Kevään 2017 tulokaskurssin hakuaika on alkanut. Tulokashaku ja tulokaskurssi toteutetaan yhteistyössä kaikkien pääkaupunkiseudun meripelastajien kanssa. Haku tapahtuu yhteisellä lomakkeella seuraaviin yhdistyksiin/asemiin: Espoon Meripelastajat, Meripelastusasema 1 ja Helsingin Meripelastusyhdistys. Lisätietoja ja hakulomakkeen löydät täältä.

PV Emmin naisisto (päällikkönä Tuomas Kalanti) Pyhäinpäivän paraatissa 2013
PV Emmin naisisto Marjo Vaha, Senni Jokinen, Laura Ristola ja Anni Muukkonen  Pyhäinpäivän paraatissa 2013 (aluksen päällikkönä Tuomas Kalanti). Kuva Jaakko Heikkilä

Meripelastajan vuosikello

Vapaaehtoisen meripelastajan uusi vuosi on huhtikuussa. Silloin alkaa tapahtua ”isolla kädellä”: aluksiin tehdään hikihatussa viimeisiä keväthuoltoja, aluksien varusteita tarkastetaan ja uusitaan/huolletaan tarvittaessa, meripelastaja huoltaa omat henkilökohtaiset varusteensa ja maksaa yhdistyksen jäsenmaksun taas vuodeksi eteenpäin. Pääkaupunkiseudun uudet tulokkaat valitaan huhtikuun alkupuolella ja heidän koulutuksensa alkaa jo huhtikuun lopussa Helsingin Matosaaressa pidettävällä BootCampilla.

Tulokkaiden bootcamp Matosaaressa
Tulokkaiden bootcamp Matosaaressa

 

Huhti-toukokuun vaihteessa alukset ovat toivon mukaan vedessä ja viimeisetkin meripelastajat heräävät talviunilta ilmaantuakseen rantaan ensimmäisiin avovesikauden koulutuksiin. Päälliköt ovat päällikkökokouksessa jakaneet päivystysvuorot ja miehistö ilmoittautuu partioajoihin Messi-webbipalvelussa. Toukokuussa partioajoja on jo lähes joka ilta ja viikonloppu. Ensimmäinen aurinkoinen ja lämmin kevätpäivä viimeistään tuo ensimmäiset keikat kun huviveneilijät lähtevät ensikertaa talven jälkeen liikkeelle. Yksi yleisimmistä syistä kevään ensimmäisille keikoille on polttoainetankkiin kondensoitunut vesi.

Touko-kesäkuussa meripelastaja eli ”mepe” on jo täydessä (vapaaehtois)työntouhussa. Kotiväki tietää kauden alkaneen todenteolla kun mepe sanoo tulevansa kotiin ”joskus”, sen sijaan, että antaisi täsmällisen kellon ajan. Inkoon Bågaskärissä käydään kouluttautumassa Suomen Meripelastusseuran järjestämillä Pelastustekniikka-, Konemies- ja Pelastustekniikka Jatko -kursseilla ja samalla suunnitellaan Juhannuspäivystystä. Se vietetään Herrökobbenilla, jossa on Espoon mepejen saaritukikohta Espoon ja Kirkkonummen rajalla. Sieltä käsin on hyvä tehdä niitä välillä jopa kymmeniä keikkoja mitä Juhannuksena yleensä tulee.

Heinäkuu onkin sitten kiirekuukausi. Aika moni huviveneilijä lomailee, mutta niin lomailee meripelastajakin eikä aina välttämättä meripelastuksen merkeissä. Tästä syystä heinäkuussa onkin helppo kerätä meripäiviä kun merelle ei ole tunkua muiden mepejen viettäessä kesälomaansa perheiden kanssa. Merellä voisi olla 24/7 koska huviveneilijöillä on kausi kuumimmillaan ja keikkoja tulee tehtäväksi useita per päivä. Onneksi pk-seudulla meripelastustehtäviä on hoitamassa myös Helsingin Meripelastusyhdistys sekä Meripelastusasema1 unohtamatta tietenkään viranomaisia!

Purjevene karilla
Purjevene karilla

 

Elokuussa koulujen alettua arkipäivät hiljenevät jonkin verran, mutta keikkaa pukkaa silti. Osa meripelastajista alkaa viimeistään tässä vaiheessa valmistautua elo-syyskuun vaihteessa pidettäviin Meripelastustaitokilpailuihin, jotka vuonna 2015 pidetään Espoossa!  Perinteisesti Espoossa pk-seudun meripelastajille järjestettävät harjoituskisat pidetään tänä vuonna Helsingissä, jotta espoolaiset voivat keskittyä täysillä varsinaisten kisojen järjestämiseen. Kisoissa on mukana myös viranomaisjoukkueita, joten kilpailun taso on erittäin kova.

Syksy tuo tullessaan kalamiehet, mutta vie mukanansa huvivenelijät. Siinä missä kalastajien paras kausi on vasta alussa, huviveneilijät ovat nostaneet omansa jo pois talvehtimaan. Moni mökkiläinen kulkee vielä veneillään mantereelta saareen ja takaisin, mutta muuten merellä alkaa olla jo hiljaista. Lokakuu on parasta aikaa mepelle harjoitella pimeänavigointia. Reittisuunnitelmat tehdään yhdessä luokkahuoneharjoituksena ja sen jälkeen lähdetään ajamaan kyseistä reittiä tutkan ja paperikartan avulla. Karttaplotterin näkee ainoastaan aluksen päällikkö, joka loppukädessä vastaa miehistön ja aluksen turvallisuudesta.

Pimeänavigointi-illan reittisuunnittelua
Pimeänavigointi-illan reittisuunnittelua

 

Marraskuussa suuri yleisö pääsee seuraamaan jo  monelle perinteeksi muodostunutta Pyhäinpäivän paraatia. Suomenlahden meripelastusalukset kokoontuvat Helsingin Hernesaaren taakse odottamaan kunnes kello lyö 12. Silloin PR Jenny Wihuri luotsaa kaikki alukset hukkuneiden muistomerkin ohi, jonka kohdalla tehdään lipputervehdys. Tämän jälkeen mepealukset suuntaavat Vironaltaalle, jossa on aluksilla avoimet ovet parin tunnin ajan.

Pyhäinpäivän avoimet ovet Vironaltaalla
Pyhäinpäivän avoimet ovet Vironaltaalla

 

Partioajot vähenevät marraskuun aikana kunnes sitten loppuvat kokonaan kun alukset siirretään talviteloille. Jotkut onnelliset pääsevät lämpimään halliin ja toiset vähemmän onnelliset jäävät Haukilahteen pressun alle. Vielä viimeiset syyshuollot ja sen jälkeen mepe (ja mepen kotiväki) huokaisee hetkeksi. Joulu- ja tammikuu on suurimmalla osalla mepejä hiljaiseloa, mutta osa jatkaa hommia kuten ennenkin: kouluttajat suunnittelevat jo täydellä teholla tulevan kauden agendaa ja alusvastaavat selvittävät keväisiä huoltotarpeita.

PV Emmin jettien purku
PV Emmin jettien purku

 

Viimeistään helmikuun Venemessut herättävät meripelastajat horroksesta ja silloin kaivamme ”punanutut” kaapin perukoilta ja menemme kertomaan toiminnastamme messukävijöille. Talvikauden kuivan maan koulutukset alkavat pyörimään. Kaikki jäsenet kutsutaan harjoittelemaan hätämerkinantoa. Niitä järjestetään ympäri maata helmi-maaliskuun vaihteessa ja pääkaupunkiseudulla Espoo ja Helsinki järjestävät hätämerkinantoharjoitukset vuoro vuosina. Vuonna 2015 on Helsingin vuoro.

PK-seudulla teemme muutenkin paljon yhteistyötä muiden meripelastajien kanssa ja suoritamme yhdessä koulutuksia. Yleensä kevään aiheisiin ovat kuuluneet ensiapu, navigointi ja viestiliikenne vain muutamia mainitakseni. Osa porukasta käy myös Suomen Meripelastusseuran järjestämillä kursseilla, joista Tutka-kurssi lienee yleisin helmi-maaliskuussa käytäväksi. Uusia tulokkaita aletaan rekrytoida Venemessuilla ja haku päättyy yleensä maaliskuun puolivälissä. Sitten onkin jo huhtikuu ja aika uudelle vuodelle.

Navigointikoulutus
Navigointikoulutus